— On… mutta hän lopettaa tuossa tuokiossa… Kellohan on kohta yhdeksän!…

Coryse ei mennytkään kappeliin, vaan jäi puutarhaan odottamaan. Hän asteli reippaasti edestakaisin puettuna vaaleanpunaiseen batistipukuunsa, ja hänen iloiset kasvonsa loistivat suuren, ruusujen peittämän italialaisen olkihatun alla. Hän piti tarkasti silmällä kirkon ovea ajatellen tyytyväisenä:

— Hän menee… luultavasti… ensiksi sakaristoon… mutta sieltä hän ei pääse muuta tietä pois kuin tästä minun ohitseni… eikä hän silloin ole livahtava käsistäni!… Sillävälin tapaan kaikki naiset ja syötän pienen uutiseni monelle heistä… Sepä tulee olemaan hauskaa!…

Unohtaen kokonaan, missä oli, otti hän pari tanssiaskelta kopistaan katselevan portinvartia-veljen suureksi hämmästykseksi. Ukko Jeaniakin, joka kuitenkin tunsi Untuvan tavat, kummastutti tämä ilonpurkaus niin, että hän puhkesi ihmeissään kysymään:

— Mikä teitä vaivaa tänä aamuna, neiti Coryse?… Tyttö pysähtyi toinen jalka ilmassa ja vastasi nauraen:

— Sanon sen sinulle kotimatkalla… Jos sinua haluttaa, voit nyt odotellessasi taas nukahtaa eiliselle penkillesi… Koeta sentään paneutua hieman sirompaan asentoon…

Kappelin oven sulkeutuessa paukahtaen käänsi Coryse nopeasti päätänsä ja näki pikku Barfleurin tulevan messusta. Tulija oli puettu siniseen, rajattoman lyhyeen ja pieneen takkiin ja mitä värikkäimpiin, suuriruutuisiin housuihin. Suunnaton kaulahuivi kohosi niskassa hyvin korkealle peittäen miltei kokonaan paidankauluksen. Tässä puvussa hän oli Untuvan mielestä vielä tavallista hintelämpi ja vaivaisempi. Mies ei muuten ollut ensinkään ruma, ja hänen ulkonäkönsä oli varsin soma, vaikkakin hänen takkinsa oli liian kireä ja puku ylen muodikas.

Coryse meni häntä vastaan sanoakseen vain yksinkertaisen hyvänpäivänsä, mutta tämä nuori herra käyttäytyi sanomattoman soveliaasti tervehtien häntä pysähtymättä, nähdessään tytön olevan yksinään. Sitten hän asettui seisomaan noin viidenkymmenen metrin päähän Untuvasta aikoen nähtävästi hankin odottaa messun päättymistä.

— Hän vahtii rouva Delormea!… — ajatteli Untuva, joka jo aikoja sitten oli huomannut, että rouva Delorme, erään pont-sur-sarthelaisen notaarin kaunis rouva, oli mieltynyt pikku Barfleuriin.

Rouva Delorme ilmestyikin pihalle ennen pitkää, ja pikku mies lähestyi häntä hämmästyneenä ikäänkuin hän ei olisi voinut aavistaakaan tapaavansa nuorta rouvaa näillä seuduin.