Pikku-Niilo antoi isännälle säkkinsä kuivine nahkoineen ja sai siitä koko nelikollisen rahaa ihan kukkurapäin. Sitäpaitsi isäntä antoi hänelle suuret käsirattaat, jotta hän saisi kuljettaa pois sekä rahat että kirstun.
"Hyvästi!" sanoi Pikku-Niilo ja läksi viemään rahojaan ja suurta kirstua, missä lukkari yhä vielä istua kökötti.
Metsän tuolla puolen oli suuri, syvä joki, jossa virta kävi niin kovana, että töin tuskin saattoi uida vastavirtaan. Joen poikki vei suuri, uusi silta; Pikku-Niilo seisahtui keskelle siltaa ja rupesi puhumaan. Hän puhui tahallaan niin ääneen, että lukkari kuulisi kirstuun:
"Mitä hullua minä tällä kirstulla teen? Se pahus painaa niinkuin siinä olisi kiviä! Johan minä vallan väsyn, kun sitä tässä raahustan. Minäpä heitän sen jokeen; ajelehtikoon sitten meille kotiin tai minne tahtoo."
Hän kävi toisella kädellään kiinni kirstuun, ikäänkuin viskatakseen sitä veteen.
"Älä veikkonen!" huusi lukkari kirstusta. "Päästä minut ulos!"
"Hyi!" sanoi Pikku-Niilo ja oli pelästyvinään. "Siellä se vielä istuu! Kyllä minun nyt paikalla täytyy hukuttaa se jokeen!"
"Voi älä, älä!" huusi lukkari, "minä annan sinulle nelikollisen rahaa, jos sinä vain päästät minut pois!"
"No, se on toinen asia!" sanoi Pikku-Niilo ja avasi kirstun. Lukkari luikahti paikalla ulos, työnsi tyhjän kirstun veteen, riensi kotiinsa ja antoi Pikku-Niilolle koko nelikollisen rahaa. Toisen nelikollisenhan hän jo oli saanut isännältä, joten hänen käsirattaansa nyt olivat ihan täynnä rahaa!
"Siitä hevosesta minä vasta sain hyvän hinnan!" puheli hän kotiin päästyään itsekseen ja kokosi kaikki rahat suureen kasaan keskelle lattiaa. "Kyllä Isoa-Niiloa nyt harmittaa, kun hän saa tietää kuinka se ainoa hevoseni on minua rikastuttanut. Mutta en minä sentään viitsi hänelle suoraan kertoa tätä."