"Oletpa sinä aika veitikka!" sanoi sotamies, nosti koiran noita-akan esiliinalle ja mätti taskunsa täyteen kuparirahoja. Sitten hän lukitsi kirstun, nosti koiran paikoilleen ja meni toiseen huoneeseen. Hei vain! Siellä se istui koira, jonka silmät olivat kuin myllynkivet.
"Älä sinä katsele minuun noin tiukasti!" sanoi sotamies, "voit katsella silmäsi puhki!" ja sitten hän nosti koiran noita-akan esiliinalle. Mutta kun hän näki kirstun täynnä hopearahaa, heitti hän pois kaikki kuparirahat ja mätti taskunsa ja reppunsa täyteen hopeaa. Sitten hän astui kolmanteen huoneeseen. Kauhistus! Sen koiran silmät olivat todella kuin kellotapulit ja kieppuivat päässä kuin pyörät.
"Hyvää iltaa!" sanoi sotamies ja teki kunniaa, sillä tällaista koiraa ei hän vielä iässään ollut nähnyt. Vähän aikaa hän sitä tarkasteli, mutta sitten hän tuumi: "jo minä sinut nyt tunnen", nosti sen lattialle ja avasi kirstun. Hyvänen aika sentään kuinka siellä oli paljon kultaa! jo hän sillä kullalla olisi voinut ostaa koko Helsingin ja kaikki maailman sokeriporsaat, tinasotamiehet, piiskat ja kiikkuhevoset. Olipa siinä rahaa! Sotamies tyhjensi taskuistaan ja repustaan kaikki hopearahat ja pani kultaa sijaan. Taskut, repun, lakin ja saappaat hän mätti niin täyteen, että töin tuskin pääsi kävelemään. Kyllä hänellä nyt oli rahaa! Hän nosti koiran kirstun kannelle, läiskäytti lukon kiinni ja huusi puun aukkoon:
"Vedäppäs minut nyt ylös, vanha noita!"
"Onko sinulla tulukset?" kysyi noita.
"Tottakin!" sanoi sotamies, "ne minä ihan unohdin". Ja sitten hän meni niitä noutamaan. Noita veti hänet ylös, ja pian hän seisoi maantiellä, taskut, reppu ja lakki täynnä rahaa.
"Mitä sinä teet näillä tuluksilla?" kysyi sotamies.
"Se ei kuulu sinuun!" sanoi noita. "Olethan sinä saanut rahaa! Anna nyt vain tulukset minulle!" —
"Kaikkia kanssa!" sanoi sotamies, "tunnusta paikalla mitä sinä teet tuluksilla, taikka minä vedän sapelin tupestani ja panen pääsi poikki!"
"En sano", intti noita.