Silloin veti sotamies häneltä pään poikki. Tuossa hän nyt makasi hengettömänä. Mutta sotamies köytti kaikki rahansa hänen esiliinaansa, nosti mytyn selkäänsä, pisti tulukset taskuunsa ja lähti tallustelemaan kaupunkiin.
Kaunis kaupunki se olikin. Kauneimpaan majataloon hän asettui asumaan ja kaikkein parhaimmat huoneet ja herkut hän tilasi. Olihan hän nyt rikas, hänellä kun oli niin paljon rahaa.
Palvelija, jonka piti harjata hänen saappaansa, kyllä ihmetteli, että niin rikkaalla herralla oli niin hullunkuriset vanhat saappaat. Mutta eihän hän vielä ollut ehtinyt uusia hankkia. Seuraavana päivänä hän sai sekä saappaat että kauniit vaatteet! Hän oli nyt ylhäinen herra, ja kaupunkilaiset kertoivat hänelle kaupunkinsa komeudesta ja kuninkaastaan ja hänen ihanasta tyttärestään, prinsessasta.
"Kuinka hänet saisi nähdä?" kysyi sotamies.
"Ei häntä saa nähdä ensinkään!" sanoivat kaikki, "hän asuu suuressa kuparilinnassa monien muurien ja tornien takana! Hänen luoksensa ei pääse kukaan muu kuin kuningas, sillä hänestä on ennustettu, että hän joutuu naimisiin halvan sotamiehen kanssa, ja sitä ei kuningas voi sietää."
"Kyllä minä vain tahtoisin hänet nähdä!" ajatteli sotamies, mutta turhahan se toivo oli.
Iloista elämää hän vietti, kävi teatterissa, ajoi kuninkaan puistoon ja jakoi köyhille paljon rahaa. Se oli kauniisti tehty! tiesihän hän omasta kokemuksesta kuinka ilkeää on olla ilman rahaa! — Hän oli nyt rikas mies, kävi kauneissa vaatteissa ja sai paljon ystäviä, jotka kaikki vakuuttivat, että hän on mainio mies ja oikein hieno herra. Olihan se sotamiehestä hauskaa kuulla! Mutta kun hän joka päivä pani rahaa menemään eikä koskaan saanut rahaa takaisin, niin ei hänellä lopulta ollut jälellä kuin kaksi killinkiä. Jo täytyi hänen muuttaa pois niistä kauneista huoneista, joissa oli asunut, ja asettua pikkuruikkuiseen kamariin katon rajassa, itse harjata saappaansa ja paikata niitä parsinneulalla. Eikä kukaan hänen ystävistään tullut häntä tervehtimään, kun olisi täytynyt kiivetä niin korkealle.
Sattuipa tulemaan oikein pimeä ilta, eikä hänellä ollut varaa edes kynttilää ostaa, mutta äkkiä hän muisti jossakin nähneensä pienen kynttilänpätkän. Tottakin! tuluksissa, jotka hän oli noutanut ontosta puusta, silloin kun noita oli häntä auttanut. Hän sai käsiinsä tulukset ja kynttilänpätkän, mutta samassa hetkessä, jolloin hän iski tulta ja kipinät lensivät kivestä, meni ovi auki, ja se koira, jonka silmät olivat kahvikupin kokoiset ja jonka hän oli nähnyt puun sisässä, seisoi hänen edessään ja kysyi: "Mitä minun herrani käskee?"
"Mitä kummaa!" sanoi sotamies. "Ovatpa ne lystikkäät tulukset. Saanko minä sitten tosiaan mitä vain tahdon? Hankippa minulle vähän rahaa", puhui hän koiralle. Ja paikalla hävisi koira tipo tiehensä, mutta palasi samassa kantaen suussaan suurta rahapussia.
Jo ymmärsi sotamies mitkä erinomaiset tulukset hän oli saanut. Kun yhden kerran iski, tuli koira, joka oli istunut kuparikirstun päällä, kun iski kaksi kertaa, tuli koira, joka vartioi hopearahoja, ja kun kolme kertaa iski, tuli koira, jonka hallussa oli kulta. — Jo muutti sotamies taas kauneisiin huoneisiin ja sai hyvät vaatteet. Ja paikalla tunsivat ystävät hänet ja pitivät hänestä taas niin kovin paljon. —