Satuja ja tarinoita I

by H. C. Andersen

Jokaisella prinsessalla oli puutarhassa erityinen tilkkusensa, jota hän mielensä mukaan sai penkoa, kuokkia ja kaivaa. Yksi järjesti kukkalavansa valaskalan muotoiseksi, toinen tahtoi lavansa pienen vedenneidon kaltaiseksi, mutta nuorin sisarista muokkasi lavansa pyöreäksi kuin aurinko ja istutti siihen kukkasia, jotka paistoivat punaisina kuin aurinko. Se oli omituinen lapsi, hiljainen ja miettiväinen. Kun sisaret koristelivat lavojaan kaikellaisilla kummallisilla kapineilla, joita haaksirikkoisista laivoista oli painunut meren pohjalle, niin ei nuorin tahtonut maatilkkuselleen muuta kuin ruusunpunaisia kukkasia, jotka muistuttivat ylhäällä loistavaa aurinkoa, sekä erään marmorikuvan, joka haaksirikossa oli joutunut meren pohjalle. Se oli kaunis, kirkkaasta, valkoisesta kivestä hakattu poika, ja sen juurelle istutti hän ruusunpunaisen itkuraidan, joka kasvoi niin rehevästi, että tuoreet oksat varjostivat koko kuvan. Ne ulottuivat miltei siniseen hiekkapohjaan asti, missä varjot kävivät sinipunertaviksi, ja vaippuivat oksien liikkeiden mukaan. Näytti siltä kuin latva ja juuret olisivat leikkineet jonkinlaista suudelmaleikkiä.

Hänen suurin ilonsa oli kuulla kerrottavan maan päällä asuvista ihmisistä. Vanhan isoäidin piti kertoa mitä ikinä tiesi laivoista ja kylistä, ihmisistä ja eläimistä. Se neitoa erityisesti viehätti, että kukkaset maan päällä lemusivat — eivät lemunneet täällä meren pohjalla ja että metsät olivat vihreät ja että kalat, jotka liikkuivat oksien välissä, osasivat laulaa niin ääneen ja niin kauniisti, että oikein sydän riemusta sykki. Isoäiti nimitti pieniä lintuja kaloiksi, sillä eivät tytöt muutoin olisi häntä ymmärtäneet, eiväthän he ikinä olleet lintua nähneet.

"Kun te tulette viidentoista vuoden vanhoiksi", sanoi isoäiti, "saatte sukeltaa meren pinnalle, istua kuutamossa kalliolla ja katsella suuria laivoja, jotka purjehtivat ohi, metsiä ja kyliä!"

Sinä vuonna täytti vanhin sisarista viisitoista vuotta, mutta toiset — niin, heidän välillään oli aina vuosi, nuorimman piti siis odottaa kokonaista viisi vuotta ennenkuin hänen oli lupa nousta merenpohjalta katsomaan miltä maan päällä näyttää. Mutta jokainen lupasi kertoa toisille mitä hän ensimäisenä päivänä oli nähnyt ja mikä hänestä oli ollut kauneinta. Sillä isoäiti ei kertonut heille laisinkaan tarpeeksi, oli niin paljon asioita, joita heidän teki mieli tietää.

Kukaan ei niin kiihkeästi ikävöinyt viidettätoista syntymäpäiväänsä kuin se, jonka täytyi odottaa kauimmin ja joka oli niin hiljainen ja miettiväinen.

Monena monituisena yönä seisoi hän avoimen ikkunan ääressä tähystelemässä ylöspäin tummansiniseen veteen, jossa kalat räpyttelivät eviään ja pyrstöjään. Hän saattoi nähdä sekä kuun että tähdet, tosin ne valaisivat hyvin kalpeasti, mutta veden läpi näyttivät ne paljoa suuremmilta kuin meidän silmiimme. Jos sitten äkkiä musta varjo liiti niiden päällitse, ymmärsi vedenneito valaskalan olevan liikkeellä tai laivan purjehtivan siitä paikasta. Laivassa oli tietysti paljon ihmisiä, mutta varmaan ei kukaan heistä tullut ajatelleeksi, että kaunis, pieni vedenneito seisoi syvällä meren pohjalla ojennellen valkeita käsivarsiaan keulaa kohti.

Nyt oli vanhin prinsessa viidentoista vuoden vanha ja sai nousta veden pinnalle.

Palatessaan tiesi hän kertoa tuhansia asioita, ja kaikista ihaninta oli hänen mielestään ollut levätä kuutamossa hiekkasärkällä ja katsella rannalla lepäävää suurta kaupunkia. Tulet tuikkivat siellä tuhansina tähtinä, soitto helisi, ihmisäänet ja rattaiden räminä suli ainoaksi pauhaavaksi meluksi, tornit ja huiput kohoilivat taivasta kohti, kirkonkellot soivat. Hän ikävöi sanomattomasti kaikkea tätä juuri siitä syystä, ettei hän voinut sinne päästä.

Oi kuinka hartaasti nuorin sisko kuunteli! Ja kun hän illalla seisoi avoimen ikkunan ääressä tähystelemässä tummansiniseen veteen, oli suuri kaupunki ja sen hälinä kaiken aikaa hänen mielessään, ja hän oli kuulevinaan kirkonkellojen soiton kajahtelevan meren pohjalle asti.

Seuraavana vuonna sai toinen siskoista nousta veden pinnalle ja uida minne halutti. Hän sattui joutumaan juuri auringonlaskuun, ja sitä kuvaa piti hän kauneimpana. Koko taivas oli rusottanut kullassa, ja entä pilvet! niiden kauneutta ei hän saattanut kielin kuvata. Ruusunkarvaisina ja sinipunertavina olivat ne vaeltaneet hänen päänsä päällitse, mutta vielä nopeammin oli kiitänyt villien joutsenten parvi. Pitkänä, valkoisena harsona olivat ne lentäneet veden poikki, johon aurinko kuvastui. Impi läksi uimaan sitä vastaan, mutta se upposi, ja iltarusko sammui sekä meren pinnalta että pilvistä.