Seuraavana vuonna oli kolmannen siskon vuoro. Hän oli kaikista rohkein ja ui leveään virtaan, joka juoksi mereen. Hän näki vihreitä ylänköjä, joilla kasvoi viinirypäleitä. Linnat ja puutarhat pilkistivät esiin upeista metsistä. Hän kuuli lintujen laulavan, ja päivä paistoi niin kuumasti, että hänen ihan täytyi sulkeltaa syvälle jäähdyttämään polttavia kasvojaan. Lahdenpoukamassa hän tapasi joukon pieniä ihmislapsia; ne juoksentelivat ilkoisen alasti ja pulikoivat vedessä. Hänen teki mieli leikkiä niiden kanssa, mutta ne läksivät peloissaan pakoon, ja sitten siihen tuli pieni, musta elävä. Se oli koira, mutta eihän hän koskaan ollut koiraa nähnyt, ja se rupesi haukkumaan häntä niin hirveästi, että hän peloissaan etsi turvaa aavalta mereltä, mutta ei hän milloinkaan voinut unohtaa upeita metsiä, vihantoja ylänköjä ja kauniita lapsia, jotka osasivat uida vedessä, vaikkei niillä kalanpurstoa ollutkaan.
Neljäs sisar ei ollut niin rohkea. Hän pysähtyi keskelle aavaa merta, ja hänen mielestään oli juuri siellä kaikkein kauneinta; saattoi nähdä penikulmien päähän joka suunnalle, ja taivas kaartelihe suurena lasikupuna pään päällä. Hän oli nähnyt laivojakin, mutta hyvin kaukaa, ja ne olivat olleet aivan kuin kalalokit. Delfinit olivat niin hauskasti heitelleet kuperkeikkaa ja suuret valaskalat puhaltaneet vettä sieramistaan; olisi luullut satojen suihkulähteiden ruiskuttavan niiden ympärillä.
Tuli viidennen sisaren vuoro. Hänen syntymäpäivänsä oli talvella, ja sentähden sattui hän näkemään kaikellaista, jota eivät toiset sisarukset olleet nähneet ensimäisellä retkellään. Meri näytti aivan vihreältä, ja siellä täällä uiskenteli suuria jäävuoria; jokainen niistä oli kuin helmi, kertoi tyttö, ja samalla paljoa suurempi kuin ihmisten rakentamat kirkontornit. Jäävuoret olivat eriskummallisen muotoisia ja hohtivat kuin timantit. Se, jonka impi valitsi istumasijakseen, oli suurimpia, ja merenkulkijat pelästyivät ja tekivät pitkän kierroksen, kun näkivät jäävuorella olennon, joka liehutteli pitkiä hapsiaan tuulessa. Mutta illemmällä peittyi taivas raskaaseen pilveen, ukkonen jyrisi, salamat välkkyivät ja mustat aallot nostelivat suuria jäävuoria korkealle ilmaan. Salamoiden väkevässä valossa ne hohtivat ja paistoivat. Kaikilla laivoilla reivattiin purjeita, ihmiset olivat pelossa ja vavistuksessa, mutta impi istui tyynenä kiikkuvalla jäävuorellaan katsellen salamoja, jotka risteillen iskivät välkkyvään veteen.
Jokainen sisaruksista oli ensimäisellä retkellään haltioissaan, kaikki oli niin uutta ja niin kaunista. Mutta sitten, kun heidän täysikasvaneina neitoina oli lupa nousta veden pinnalle milloin halutti, kävi se huvi heille ihan yhdentekeväksi. Heidän oli ikävä kotiin ja muutaman kuukauden perästä selittivät he, että alhaalla meren pohjalla kuitenkin oli kaikista kauneinta ja kotoisinta.
Usein iltaisin nousivat sisarukset käsi kädessä pitkässä jonossa veden pinnalle. Heillä oli kaunis lauluääni, kauniimpi kuin yhdelläkään ihmisellä, ja kun myrsky alkoi käydä ja he arvelivat haaksirikkoja olevan tulossa, läksivät he laulaen uimaan laivojen edellä. Laulaen he kertoivat kuinka kaunista meren pohjalla on, merimiesten ei ensinkään pidä peljätä, hyvä siellä on olla. Mutta merimiehet eivät ymmärtäneet sanoja, vaan luulivat myrskyn ulvovan, eivätkä he myöskään saanet nähdä merenpohjan ihanuutta, sillä kun laiva upposi, hukkuivat ihmiset ja saapuivat ruumiina merenkuninkaan linnaan.
Eräänäkin iltana, kun sisaret käsi kädessä läksivät meren pohjalta ja pikku sisko jäi seuraamaan heitä katseillaan, näytti siltä kuin hän olisi ollut purskahtamaisillaan itkuun. Mutta vedenneito ei taida vuodattaa kyyneliä ja sentähden kärsii hän paljoa enemmän.
"Oi, jospa minä olisin viidentoista vuoden vanha!" huudahti hän. "Minä tiedän, että tulen rakastamaan ihmisiä, jotka hyörivät ja pyörivät tuolla ylhäällä, ja koko heidän maailmaansa!"
Vihdoin viimein hänkin oli viidentoista vanha.
"Kas nyt olet sinä täysi ihminen", virkkoi hänen mummonsa, leskikuningatar. "Tuleppa tänne, niin koristan sinut kuten sisaresikin!" ja mummo laski hänen hiuksilleen seppeleen valkeita liljoja, mutta jokaisena liljanlehtenä oli päärlynpuolikas; ja vanhuksen käskystä imeytyi kahdeksan suurta osteria prinsessan pyrstöön, hänen ylhäisen sukuperänsä merkiksi.
"Se tekee niin kipeää!" valitti pieni merenneito.