Satuja ja tarinoita I

by H. C. Andersen

"Täytyy sitä arvonsa tähden vähän kärsiäkin!" vastasi vanhus.

Voi kuinka mielellään hän olisi varistanut yltään koko komeuden, raskaat seppeleet ja kaikki muut! Punaiset kukkaset hänen omasta puutarhastaan olisivat sopineet hänelle paljoa paremmin, mutta ei hän uskaltanut mennä vaihtamaan. "Hyvästi!" lausui hän ja nousi kevyenä ja kirkkaana kuin kupla veden pinnalle.

Aurinko oli juuri mennyt mailleen, kun hän nosti päätään merestä, mutta pilvet hehkuivat vielä kultaisina ja ruusunkarvaisina, ja punertavasta ilmasta loisti kirkas iltatähti. Ilma oli raikas ja lauha ja meri rasvatyven. Vedessä lepäsi suuri, kolmimastoinen laiva. Yksi ainoa purje oli nostettuna, sillä ei tuntunut tuulenhengähdystäkään, ja touveilla ja raakapuilla istuskeli merimiehiä. Soitto helisi ja laulu soi ja illan hämärtyessä sytytettiin satoja lyhtyjä. Olisi luullut kaikkien kansallisuuksien nostaneen lippunsa liehumaan, sellainen värien vilinä oli ilmassa. Pieni merenneito ui kajutan ikkunalle, ja aina kun vesi nosti häntä ilmaan, saattoi hän nähdä sisään kirkkaista ikkunoista. Siellä oli paljon ihmisiä kauneissa vaatteissa, mutta kaikista kaunein oli kuitenkin nuori prinssi suurine, mustine silmineen. Ei hän saattanut olla paljoa vanhempi kuin kuusitoista vuotta; tänään oli hänen syntymäpäivänsä, ja juuri sen kunniaksi juhlittiin. Merimiehet tanssivat kannella, ja kun nuori prinssi astui esiin, nousi satoja raketteja ilmaan. Ne loistivat kuin kirkas päivä, ja pieni merenneito pelästyi niin, että oikein piti sukeltaa syvälle; pian nosti hän kuitenkin taasen päätään, ja silloin tuntui siltä kuin kaikki taivaan tähdet olisivat sadelleet hänen luokseen. Ei hän koskaan ollut nähnyt sellaista ilotulitusta. Suuret auringot pyörivät avaruudessa, komeita tulikaloja liiteli sinisessä ilmassa ja koko tämä loisto kertautui tyynessä, kirkkaassa vedessä. Itse laivalla oli niin valoisaa, että saattoi erottaa pienimmänkin touvin, saatikka sitten ihmiset. Oi kuinka se nuori prinssi oli kaunis! Hän kävi painamassa kaikkien käsiä, hymyili ja nauroi, ja soitto helisi ihanassa yössä.

Oli jo myöhäistä, mutta pieni vedenneito vain ei voinut kääntää silmiään laivasta ja kauniista prinssistä. Kirjavat lyhdyt sammutettiin, rakettien rätinä ja tykkien pauke taukosi, mutta meren syvyydestä alkoi kuulua kohinaa ja tohinaa. Impi yhä vain viipyi aalloilla, kiikkui ylös, alas ja katseli sisään kajutan ikkunasta. Mutta laivan vauhti yltyi yltymistään, purje toisensa perästä hulmahti levälleen, aaltojen voima yhä kasvoi, suuria pilviä nousi taivaalle, tuolla kaukana välähteli jo salamoja. Kova rajuilma oli tulossa, sentähden menivät merimiehet ottamaan alas purjeita. Suuri laiva kiikkui ja lensi myrskyisellä merellä, aallot kohoilivat suurina, mustina vuorina, jotka joka hetki yrittivät vyöryä mastojen päällitse, mutta joutsenena sukelsi laiva korkeitten aaltojen halki ja nousi pian taas veden pinnalle, joka kohosi kuin valliksi. Hauskaa leikkiä tämä pienen vedenneidon mielestä oli, mutta toisin ajattelivat merimiehet. Laiva rytisi ja ratisi, paksut lautaukset taipuivat, kun meri väkevänä hyökkäsi alusta vastaan, masto taittui kuin ruoko, koko haaksi keikahti kallelleen ja vettä tunki ruumaan. Nyt huomasi pieni vedenneito, että vaara oli tarjolla, sillä hänenkin täytyi ruveta pitämään varaansa, kun laivasta oli lähtenyt hirsiä ja laudanpätkiä, jotka ajelehtivat vedessä. Hetkiseksi tuli niin pimeä, ettei hän saattanut nähdä mitään, mutta salaman välähdellessä oli niin valoisaa, että hän erotti kaikki laivalla. Ihmiset siellä tepastelivat mullin mallin. Nuorta prinssiä hän etsimistään etsi ja löysikin hänet: kun laiva meni kappaleiksi, näki hän hänen vaipuvan meren syvyyteen. Ensi hetkessä hän suuresti ilostui, sillä nythän poika oli tulossa hänen kotiseudulleen, mutta samassa hän muisti, etteivät ihmiset elä vedessä ja että prinssi ainoastaan kuolleena saattaa tulla hänen isänsä linnaan. Ei, hän ei saa kuolla! Laudanpätkien ja hirsien lomitse, joita uiskenteli aalloilla, läksi neito uimaan. Hän kokonaan unohti, että ne olisivat voineet hänet murskata, sukelsi syvälle veteen, nousi taas aaltojen harjoille ja pääsi vihdoin nuoren prinssin luo, joka oli uinut ihan väsyksiin myrskyssä. Hänen käsivartensa ja jalkansa olivat jo jäykistyneet, kauniit silmät raukesivat, hänen olisi täytynyt kuolla, jollei pieni vedenneito olisi ennättänyt avuksi. Hän piteli hänen päätään vedenpinnan yläpuolella ja jättäytyi sitten aaltojen ajeltavaksi.

Aamusella oli rajuilma asettunut. Laivasta ei näkynyt jälkeäkään, aurinko nousi hehkuvana, punaisena pallona ylös vedestä. Prinssin poskille valui silloin ikäänkuin eloa, mutta hänen silmänsä pysyivät ummessa. Merenneito suuteli hänen korkeaa, kaunista otsaansa ja sitaisi märkiä hiuksia hänen kasvoiltaan. Hän muistutti marmorikuvaa hänen pienessä puutarhassaan, ja hän suuteli häntä suutelemistaan ja toivoi niin hartaasti, että hän jäisi eloon.

Vihdoin rupesi näkymään mannermaata, korkeita, sinisiä vuoria, joitten huipuilla loisti valkeita lumitäpliä, ikäänkuin joutsenparvi olisi laskeutunut sinne lepäämään. Alhaalla rannalla oli kauniita, vihreitä metsiä, ja aivan veden partaalla oli kirkko tai luostari, ei hän tietänyt kumpiko, mutta rakennus se joka tapauksessa oli. Sitruuna- ja appelsiinipuita kasvoi puutarhassa, ja portin edessä seisoi korkeita palmuja. Meri muodosti sillä kohdalla pienen poukaman, joka lepäsi rasvatyvenenä, mutta aina luodolle asti, johon meri oli ajanut hienoa, valkoista hiekkaa, oli hyvin syvää. Luodolle kuljetti nyt impi kauniin prinssin. Hän laski hänet hiekalle ja katsoi, että pää tuli korkealle lämpöiseen päiväpaisteeseen.

Samassa ruvettiin suuressa, valkeassa rakennuksessa soittamaan kelloja, ja joukko nuoria tyttöjä astui puutarhan poikki.

Pieni vedenneito poistui silloin etemmä, ui korkean kiven taakse, joka äkkijyrkkänä kohosi vedestä, pani vaahtoa hiuksiinsa ja rinnalleen, jott'ei kukaan erottaisi häntä, ja jäi katsomaan kuka tulisi prinssin luo.

Ei aikaakaan, kun paikalle asteli nuori tyttö. Hän näytti ensi hetkessä suuresti pelästyvän, mutta nouti sitten ihmisiä, ja vedenneito näki, että prinssi virkosi eloon. Hän hymyili kaikille, jotka seisoivat ympärillä, mutta immelle, joka liikkui lahdella, ei hän hymyillyt, mutta eihän hän tietänytkään, että hän oli hänen henkensä pelastanut. Impi tuli hyvin surulliseksi, ja kun prinssi vietiin suureen rakennukseen, sukelsi hän murheissaan mereen ja riensi isänsä linnaan.

Hän oli aina ollut hiljainen ja miettinyt omia asioitaan, mutta nyt hän kävi entistä umpimielisemmäksi. Sisaret kyselivät mitä hän oli nähnyt ensi retkellään maailmassa, mutta ei hän kertonut mitään.