Monena monituisena iltana ja aamuna nousi hän sille paikalle, minne hän oli jättänyt prinssin. Hän näki hedelmien kypsyvän puutarhassa, näki kuinka ne korjattiin. Hän näki lumen sulavan korkeilta vuorilta, mutta prinssiä ei hän nähnyt ja sentähden hän päivä päivältä murheellisempana palasi kotiin. Hänen ainoana lohdutuksenaan oli kaunis marmorikuva pienessä puutarhassa. Itkuraidan alla hän istui, käsivarret kietoutuneina kuvan ympäri, joka oli prinssin näköinen. Mutta kukkiaan ei hän enää hoitanut, ne rehottivat ainoana rytönä pitkin lavoja ja käytäviä ja punoivat pitkiä varsiaan ja lehviään puiden oksiin, jotta puutarhassa oli miltei pimeä.
Vihdoin ei impi enää saattanut kestää yksinäistä tuskaansa, vaan kertoi surunsa yhdelle sisaristaan, ja samalla saivat kaikki sisaret sen tietää. Muille ei sitä sitten uskottukaan paitsi parille toiselle merenneidolle, jotka eivät kertoneet sitä kuin likeisimmille ystävättärilleen. Yksi näistä tiesi kuka prinssi oli, hänkin oli nähnyt laivan ja kaiken sen komeuden; hän tiesi missä prinssin kuningaskunta oli.
"Tule, pikku sisko!" sanoivat prinsessat, laskivat käsivarret toistensa olkapäille, nousivat pitkänä jonona ylös merestä ja pysähtyivät sinne, missä tiesivät prinssin linnan olevan.
Se oli kiiltävän kellertävästä kivestä, portaat olivat marmorista, ja yhdet portaat johtivat suoraan mereen. Katosta kohoili komeita, kullattuja kupuja, pylväikkö kiersi ympäri rakennuksen, ja pylväitten välillä seisoi marmorikuvia, jotka näyttivät aivan eläviltä. Korkeitten, kirkkaiden ikkunaruutujen läpi saattoi nähdä upeita saleja, kallisarvoisia silkkiverhoja, mattoja ja maalauksia. Oikein silmiä hiveli, kun niitä katseli. Keskellä avarinta salia loiski suuri suihkulähde. Vesisäde kohosi korkealle laessa olevaa lasikupua kohti, ja sen läpi paistoi aurinko veteen ja ihanille kasveille, jotka rehottivat suuressa säiliössä.
Nyt tiesi impi missä prinssi asui ja monena iltana ja yönä nousi hän veden pinnalle. Hän ui paljoa likemmä kuin muut sisaret olivat uskaltaneet uida, jopa kulki kapeaa kanavaa pitkin aina muhkean marmoriparvekkeen alle asti. Siitä lankesi pitkä varjo veteen, ja sen suojaan hän asettui katselemaan nuorta prinssiä, joka luuli olevansa ypö yksin kirkkaassa kuutamossa.
Monena iltana näki impi hänen lähtevän purjehtimaan. Vene oli muhkea, soitto helisi ja liput liehuivat. Impi tähysteli vihreästä kaislikosta, ja tuuli tarttui hänen pitkään, hopeankarvaiseen huntuunsa. Jos joku sattui sen näkemään, luuli hän joutsenen levittävän siipiään.
Monena monituisena yönä, kun kalastajat olivat tuulastamassa merellä, kuuli hän heidän puhelevan nuoresta prinssistä. Hyvää he hänestä puhuivat, ja impi iloitsi että oli pelastanut hänen henkensä, kun hän puolikuolleena ajelehti aalloilla. Hän muisteli kuinka turvallisesti hänen päänsä oli levännyt hänen rinnallaan ja kuinka hellästi hän oli häntä suudellut. Prinssi ei sitä aavistanut, hän ei saattanut edes uneksiakaan veden immestä.
Ihmiset kävivät hänelle yhä rakkaammiksi, ja yhä hartaammin hän halusi saada astua heidän joukkoonsa. Heidän maailmansa tuntui hänestä paljoa suuremmalta kuin hänen maailmansa. Hehän saattoivat laivoilla kiitää meren poikki, hehän saattoivat nousta korkeille vuorille, aina pilvien yläpuolelle asti, ja heidän maansa metsineen ja viljelyksineen ulottuivat etemmä kuin hänen silmänsä kantoi. Oli niin paljon asioita, joita hän ei ymmärtänyt ja joista hän olisi tahtonut saada selvää, mutta sisaret eivät osanneet vastata kaikkiin kysymyksiin, sentähden kysyi hän vanhalta mummolta, ja mummo tunsi hyvästi korkeamman maailman eli kuten hän sanoi, vedenpäällisen maailman asiat.
"Jolleivät ihmiset huku", kysyi pieni vedenneito, "niin elävätkö he aina? Eivätkö he kuole kuten me, jotka asumme meren pohjalla?"
"Kyllä", selitti vanhus, "he kuolevat ja heidän elinaikansa on vielä lyhyempi kuin meidän. Me saatamme elää kolmensadan vuoden vanhoiksi, mutta kun tämä elämämme lakkaa, ei meistä jää jälelle muuta kuin vaahtoa veden pinnalle. Me emme saa levätä edes haudassa, rakkaittemme joukossa. Meillä ei ole kuolematonta sielua, me emme koskaan herää uuteen elämään, me olemme kuin vihreä ruoko: kun se on taitettu, ei se enää koskaan saata vihannoida. Mutta ihmisillä on sielu, joka elää iankaikkisesti, elää sittenkin, kun ruumis on haudattu maahan. Läpi kirkkaan ilman kohoaa sielu ylös loistavien tähtien luo! Kuten me sukellamme ylös merestä näkemään ihmisten maita, niin hekin sukeltavat ihaniin tuntemattomiin seutuihin, joita emme me koskaan saa nähdä."