Satuja ja tarinoita I

by H. C. Andersen

"Miksemme me ole saaneet kuolematonta sielua?" sanoi pieni merenneito suruissaan. "Minä antaisin mielelläni pois kaikki vuosisatani, kunhan vain päivänkin saisin olla ihmisenä ja sitten tulla osalliseksi taivaallisesta maailmasta!"

"Älä nyt sellaisia ajattele!" sanoi vanhus. "Meidän elämämme on kun onkin paljoa onnellisempaa ja huolettomampaa kuin ihmisten elämä!"

"Vai pitää minun siis kuolla ja ajelehtia vaahtona veden päällä! En siis enää saa kuulla aaltojen laulua, en nähdä kauniita kukkasia enkä punaista aurinkoa! Enkö minä sitten millään lailla voi saada omakseni kuolematonta sielua?"

"Et!" vastasi vanhus. "Yhden ainoan neuvon tiedän: jos joku ihminen rakastuisi sinuun niin, että olisit hänelle kalliimpi isää ja äitiä, jos hän koko sielullaan ja mielellään kiintyisi sinuun ja antaisi papin liittää oikean kätensä sinun käteesi ja lupaisi olla sinulle uskollinen ajassa ja iankaikkisuudessa, silloin valuisi hänen sielunsa sinun ruumiiseesi ja silloin sinäkin tulisit osalliseksi ihmisten onnesta. Hän antaisi sinulle sielun eikä kuitenkaan kadottaisi omaa sieluansa. Mutta ei siitä voi tulla mitään. Sillä sitä, mitä me täällä meressä pidämme kauniina, sitä pidetään maan päällä rumana: ne eivät kärsisi kalanpyrstöäsi, ne ovat sellaisia tyhmyrejä. Vasta se olento on kaunis, jolla on kävelyneuvoina kaksi tyngäntölppöä, sellaista, jommoisia ne sanovat jaloiksi!"

Pieni vedenneito huokasi ja loi surullisen katseen kalanpyrstöönsä.

"Ollaan me vain iloisia!" virkkoi vanhus. "Tanssitaan ja temmelletään elinaikamme umpeen, onhan sitä kolmessasadassakin vuodessa aikaa. Sitten laskeudutaan tyytyväisinä nauttimaan pitkää lepoa. Tänä iltana on hovissa tanssiaiset!"

Kas niissä hovitansseissa oli komeutta ja loistoa! Ei maan päällä ikinä sellaista nähdä. Suuren tanssisalin seinät ja katto olivat paksusta, kirkkaasta lasista. Satoja jättiläiskokoisia, ruusunkarvaisia ja ruohonpäisiä simpukankuoria oli asetettu riveihin molemmin puolin, ja niissä paloi sinertävä liekki, joka valaisi koko salin ja paistoi seinien läpi ulos asti, jotta merikin oli häikäisevän valoisana. Kaloja, sekä suuria että pieniä, vilisi vedessä. Saattoi nähdä kuinka ne uiskentelivat lasimuuria vastaan. Toisten evät paistoivat purppurankarvaisina, toisten kuin kulta ja hopea. — Keskellä salia vilisi leveä virta, ja siinä tanssi veden väki, sekä miehet että neidot oman ihanan laulunsa tahdissa. Sellaisia ääniä ei olekaan ihmisten lapsilla maan päällä. Pieni merenneito lauloi kauniimmin kuin kaikki muut, ja hän sai osakseen paljon suosiota. Hetkisen hän tunsikin ilon täyttävän sydämensä, sillä hän tiesi, että hänen äänensä oli kauniimpi kuin kenenkään meressä ja maan päällä. Mutta samassa muistui vedenpäällinen maailma taas hänen mieleensä. Hän ei saattanut unohtaa sitä kaunista prinssiä, ja hänet valtasi suuri suru, kun hän muisti, ettei hänellä ollutkaan kuolematonta sielua kuten prinssillä. Hiljaa hiipi hän ulos isänsä linnasta ja laulun helistessä ja ilon soidessa istui hän murhemieliä pienessä puutarhassaan. Äkkiä kuuli hän metsästystorven toitotuksen vetten läpi. "Siellä hän nyt purjehtii, hän, jota minä rakastan enemmän kuin isää ja äitiä, jossa minun aatokseni alituisesti asuu ja jonka käsiin tahtoisin elämäni onnen uskoa", mietti impi. "Kaikki tahdon panna alttiiksi voittaakseni hänet ja kuolemattoman sielun! Sisareni tanssivat paraikaa isäni linnassa — minä, minä lähden meren vanhan noita-akan luo. Olen aina pelännyt häntä, mutta ehkäpä hän tietää neuvoa!"

Ja pieni merenneito astui ulos puutarhastaan ja suuntasi kulkunsa kohisevia pyörteitä kohti, joitten takana noita asui. Sitä tietä ei hän ikinä ollut kulkenut, ei siellä näkynyt ainoatakaan kukkaa, ei merkkiäkään meriruohosta; vain alaston, harmaa hiekka siellä huuhtoutui pyörteitä kohti. Vesi pärskyi ja kohisi kuin myllynrattaissa ja tempasi mukaansa syvyyteen kaikki mitä eteen sattui. Kammottavien kuilujen keskitse piti immen kulkea päästäkseen noidan alueelle, pitkän matkaa täytyi hänen kahlata kulisevassa, kuumassa liejussa, jota noita piti turvesuonaan. Sen takana oli hänen talonsa kummallisessa metsässä. Kaikki puut siellä olivat polyyppeja, puoleksi eläimiä, puoleksi kasveja. Näytti siltä kuin maassa olisi kasvanut satapäisiä käärmeitä. Puiden oksat vongertelivat pitkinä, niljaisina käsivarsina, joitten sormina oli kiemurtelevia käärmeitä. Niiden joka nivel, juuresta äärimäiseen latvaan asti, liikkui ja luikerteli, ja kaikkeen, mitä meressä vastaan sattui, ne imeytyivät kiinni eivätkä ikinä päästäneet saalistaan. Kauhuissaan jäi pieni merenneito katsomaan, hänen sydämensä takoi, hän oli niin peloissaan että oli kääntymäisillään takaisin, mutta samassa muisti hän prinssin ja ihmissielun, ja hänen mielenmalttinsa palasi. Hän kiersi pitkät, liehuvat hiuksensa lujasti pään ympäri, jotteivät polyypit ulottuisi tarttumaan niihin, pani kätensä ristiin rinnalle ja karkasi, kuten kala kiitää veden halki, hirveitten polyyppien ohitse, satojen kiemurtelevien käsivarsien ja sormien kurottautuessa häntä tavoittelemaan. Hän ehti huomata, että jokainen peto oli saanut jonkun saaliin ja että sadat pienet käsivarret pitelivät sitä kuin pihdeissä. Ihmiset, jotka olivat hukkuneet mereen ja vajonneet syvälle pohjaan, irvistelivät valkeina luurankoina polyyppien sylistä. Niissä oli laivojen peräsimiä, matka-arkkuja ja kaikellaisten vedenpäällisten eläinten luurankoja. Erään pienen merenneidonkin ne olivat ottaneet kiinni ja kiduttaneet kuoliaaksi, ja sitä oli nuoren meriprinsessan mielestä miltei kamalinta katsella.

Hän tuli nyt metsään liejuiselle aukealle, jossa suuret, lihavat vesikäärmeet vongertelivat, jotta ilkeä, kellertävä vatsanahka paistoi. Keskelle aukeaa oli tehty rakennus hukkuneitten ihmisten valjenneista luista. Siellä istui merinoita syöttämässä sammakkoa. Se popsi hänen suustansa niinkuin ihmiset syöttävät pienelle kanarialinnulle sokeria. Noita-akka nimitteli ilkeitä, lihavia vesikäärmeitä pieniksi puluikseen, ja ne kellivät hänen pullean, rahkaisen povensa päällä.

"Kyllä minä tiedän mitä sinä tahdot!" virkkoi merinoita. "Sinä olet tyhmä! Mutta käyköön vain niinkuin tahdot, tule vain onnettomaksi, kaunis prinsessa! Sinä tahdot vaihtaa kalanpyrstösi ihmisten jalkatynkiin, jotta nuori prinssi rakastuisi sinuun ja antaisi sinulle kuolemattoman sielun!" Ja samassa noita-akka päästi sellaisen naurun rymäkän, että sammakko ja käärmeet putosivat ja jäivät maahan kierittelemään. "Sinä osut tänne viime tingassa", jatkoi noita. "Huomenna, auringon noustua olisi ollut myöhäistä. En olisi voinut auttaa sinua ennenkuin vuoden perästä. Minä valmistan sinulle juoman. Sinun pitää ennen auringon nousua uida maihin, istuutua rannalle ja juoda juomani. Silloin jakautuu pyrstösi kahtia ja kutistuu jaloiksi, jommoisia ihmiset pitävät niin kauniina. Mutta se koskee, tekee kipeää, ikäänkuin terävää miekkaa pistettäisiin sydämeesi. Mutta kaikki, jotka sinut näkevät, vakuuttavat että olet kaunein ihmislapsi. Kevyt, keinuva käyntisi pysyy entisellään, ei yksikään tanssijatar pysty kilpailemaan sinun kanssasi. Mutta joka kerta kun maahan astut, koskee jalkoihisi ikäänkuin olisit veitsenterään astunut ja veresi olisi purskahtamaisillaan esiin. Oletko sinä valmis kärsimään nämä kaikki, niin minä autan sinua?"