"Olen!" vastasi pieni merenneito vapisevin huulin ja ajatteli prinssiä ja kuolematonta sielua.
"Mutta huomaa", sanoi noita-akka, "ettet enää koskaan voi muuttua merenneidoksi, jos nyt rupeat ihmiseksi! Et enää koskaan voi veden halki vaeltaa siskojesi luo ja isäsi linnalle, ja jollet voita prinssin koko rakkautta niin, että hän sinun tähtesi unohtaa isän ja äidin, koko mielellään kiintyy sinuun ja antaa papin liittää teidän kätenne yhteen, niin että teistä tulee mies ja vaimo, niin et ikinä saa kuolematonta sielua! Jos hän toisen nai, tapahtuu hänen hääpäivänsä jälkeisenä aamuna, että sinun sydämesi särkyy ja sinä haihdut vaahdoksi veteen."
"Minä olen valmis!" sanoi pieni merenneito kalman kalpeana.
"Mutta minä vaadin maksoa!" virkkoi noita-akka, "enkä tyydykään vähään. Kenelläkään veden väestä ei ole niin kaunista ääntä kuin sinulla. Sillä äänellä sinä luulet prinssin lumoavasi, mutta se ääni sinun pitää antaa minulle. Se on sinun paras omaisuutesi, ja sen minä vaadin kalliista juomastasi! Sillä minun täytyy sekoittaa siihen omaa vertani, muutoin ei juoma tule väkeväksi kuin kaksiteräinen miekka!"
"Mutta jos sinä viet ääneni", lausui pieni merenneito, "niin mitä minulle sitten jää?"
"Kauneutesi", vastasi noita, "keinuva käyntisi ja ilmehikkäät silmäsi. Jo sinä niilläkin ihmissydämen lumoat. No, joko pelästyit? Ojenna pois tänne pieni kielesi, niin minä leikkaan sen itselleni, ja sinä saat tehoisan juomani!"
"Olkoon niin!" vastasi pieni merenneito, ja noita pani kattilan tulelle ja rupesi valmistamaan taikajuomaa. "Siisteys on hyvä asia!" huomautti hän, köytti käärmeitä kimpuiksi ja hankasi niillä kattilaa. Sitten raapasi hän rintaansa ja päästi mustaa vertansa tippuman kattilaan. Höyry kohoili kummallisissa kiehkuroissa, ihan sitä täytyi pelätä ja vavista. Noita mätti yhtä mittaa uusia aineita kattilaan, ja kun keitos vihdoin kiehui, pihahteli se niin oudosti, että olisi luullut krokotiilin itkevän. Vihdoin juoma valmistui ja oli kaunista kuin kirkkain vesi.
"Tuoss' on nyt!" virkkoi noita ja leikkasi poikki pienen merenneidon kielen. Hän oli siis nyt mykkä, ei osannut laulaa eikä puhua.
"Jos polyypit yrittäisivät ruveta sinua tavoittelemaan, kun menet metsäni halki", neuvoi noita-akka, "niin viskaa niiden päälle pieni pisara tätä juomaa, silloin niiden käsivarret ja sormet särkyvät sadoiksi sirpaleiksi!" Mutta ei pienen vedenneidon tarvinnut hänen neuvoaan seurata, sillä polyypit vetäytyivät peloissaan pakoon, kun näkivät välkkyvän juoman, joka loisti hänen käsissään kuin hohtava tähti. Pian pääsi hän metsän halki, suon poikki ja ohi kohisevien pyörteiden.
Hän näki jo isänsä linnan. Soihdut olivat sammutetut suuresta tanssisalista. Varmaan kaikki nukkuivat. Hän ei uskaltanut mennä heitä katsomaan, olihan hän nyt mykkä ja aikeissa jättää heidät ainiaaksi. Hänen sydämensä oli särkymäisillään surusta. Hän hiipi puutarhaan, taittoi kaikkien sisartensa taimilavasta kukkasen, heitti tuhansia lentosuudelmia linnaan päin ja riensi nousemaan maan päälle, halki tummansinisen veden.