Ja pieni merenneito suuteli hänen kättänsä, ja hänen sydämensä oli särkymäisillään. Olihan prinssin hääaamu tuottava hänelle kuoleman. Vaahdoksi oli hän vaihtuva veden pinnalle.
Kaikki kirkonkellot soivat, ja airueet ratsastivat pitkin katuja julistamassa kansalle, että kihlaus oli tapahtunut. Alttarilla paloi lemuavaa öljyä kallisarvoisissa hopealampuissa. Papit heiluttivat suitsutusastioita, ja sulhanen ja morsian liittivät yhteen kätensä ja vastaanottivat piispan siunauksen.
Pieni merenneito oli silkkivaatteissa ja kultaisissa helyissä. Hän piteli morsiamen laahustinta, mutta eivät hänen korvansa kuulleet juhlallista soittoa eivätkä hänen silmänsä nähneet pyhää toimitusta, hän ajatteli kuolinyötään ja kaikkea mitä hän oli kadottanut maan päällä.
Vielä samana iltana astui morsiuspari laivaan, tykit paukkuivat ja liput liehuivat. Keskelle laivaa oli pystytetty kuninkaallinen teltta kullasta ja purppurasta. Siellä, pehmeillä, suloisilla patjoilla oli morsiuspari viettävä tyynen, vilpoisen yön.
Purjeet pullistuivat tuulessa, ja köykäisesti, kiikkumatta ja keinumatta viilsi laiva kirkkaan meren pintaa.
Pimeän tullessa sytytettiin kirjavia lyhtyjä, ja merimiehet tanssivat hauskoja tansseja kannella. Pieni merenneito muisteli sitä iltaa, jolloin hän ensi kerran oli noussut merestä ja sattunut näkemään samaa iloa ja riemua. Hän heittäytyi tanssin pyörteisiin, hän liiteli niinkuin pääskynen, jota ajetaan takaa, ja kaikki ihailivat ja ylistivät häntä, ei hän vielä koskaan ollut tanssinut niin kauniisti. Hänen hentoihin jalkoihinsa pisteli, ikäänkuin niitä olisi veitsillä viileskelty, mutta hän ei sitä tuntenut; tuskallisemmin viileskeli hänen sydäntään. Hän tiesi että hän nyt viimeistä iltaa näkee hänet, jonka tähden hän on heittänyt omaisensa ja kotinsa, luopunut kauniista äänestään ja joka päivä kärsinyt äärettömiä tuskia, joista ei prinssillä ole ollut aavistustakaan. Tämä on viimeinen yö, jolloin hän hengittää samaa ilmaa kuin hän, viimeinen yö, jolloin hän näkee syvän meren ja tähtitaivaan; hänen edessään on ikuinen yö, yö ilman ajatuksia ja ilman unelmia; hänellä ei ole sielua eikä hän voi sitä saada.
Mutta laivalla jatkui iloa ja riemua, vaikka keskiyö jo aikoja sitten oli mennyt. Merenneito tanssi tanssimistaan, vaikka kuolema asui hänen sydämessään. Prinssi suuteli ihanaa morsiantaan, ja morsian leikitteli hänen mustilla suortuvillaan, ja käsi kädessä läksivät he levolle komeaan telttaan.
Jo hiljeni kannelta hälinä, ainoastaan perämies seisoi peräsimensä ääressä. Pieni merenneito laski valkoiset käsivartensa kaidepuulle ja käänsi kasvonsa itää kohti. Hän tähysteli aamuruskoa, tiesihän hän, että auringon ensi säde oli tuova hänelle surman. Äkkiä näki hän siskojensa nousevan merestä, kalpeat he olivat niinkuin hän itsekin. Eivät liehuneet enää heidän kauniit hapsensa tuulessa — ne olivat leikatut poikki.
"Me annoimme ne noidalle, jotta hän pelastaisi sinun henkesi. Hän antoi meille veitsen, katso, tässä! Näetkö kuinka se on terävä? Ennen auringon nousua pitää sinun työntää se prinssin sydämeen, ja kun hänen lämmin verensä tirskuu sinun jaloillesi, kasvavat ne kokoon kalanpyrstöksi. Sinä muutut jälleen merenneidoksi, pääset takaisin veteen meidän luoksemme ja saat elää kolmesataa vuotta ennenkuin haihdut elottomaksi, suolaiseksi vaahdoksi mereen. Joudu, sillä jommankumman, sinun tai hänen täytyy kuolla ennenkuin aurinko nousee! Vanha mummomme suree harmaat hapset päästään, ja meidän hiuksemme leikkasivat noidan sakset. Surmaa prinssi ja palaa kotiin! Joudu, etkö näe punaista viirua taivaalla? Muutaman silmänräpäyksen perästä nousee aurinko taivaalle ja sinun täytyy kuolla!" Ja sisaret päästivät haikean huokauksen ja hävisivät aaltoihin.
Pieni merenneito siirsi syrjään teltan purppuraverhot ja näki morsiamen ihanan pään lepäävän prinssin rinnalla. Hän kumartui prinssin puoleen, painoi hänen kauniille otsalleen suudelman, silmäili taivasta, jolla aamurusko paloi, ja katsahti vuoroin terävään veitseensä, vuoroin prinssiin, joka unissaan kuiskasi morsiamensa nimeä. Ainoastaan hän oli hänen mielessään, ja veitsi merenneidon käsissä alkoi vavista — mutta samassa heitti hän sen menemään kauas aaltoihin, ja sillä paikalla, mihin se putosi, välkähti vesi punaisena ikäänkuin siitä olisi tihkunut veripisaroita. Merenneito loi prinssiin viimeisen sammuvan silmäyksen, syöksyi sitten laivalta mereen ja tunsi ruumiinsa haihtuvan vaahdoksi.