Samassa nousi aurinko vedestä, sen lempeät säteet sattuivat kylmään, kuolleeseen vaahtoon, eikä pieni vedenneito tuntenut kuoleman kauhua, hän näki vain kirkkaan auringon, ja hänen päänsä päällä liiteli satoja läpikuultavia, ihania olentoja. Hän saattoi niiden läpi nähdä laivan valkoiset purjeet ja taivaan punertavat pilvet, niiden ääni oli kuin sointuva sävel, mutta niin utumaisen hieno, ettei yksikään ihmiskorva saattanut sitä kuulla enempää kuin yksikään ihmissilmä saattoi niitä nähdä. Ei niillä ollut siipiä, mutta ne liitelivät oman keveytensä kantamina ilman halki. Pieni merenneito huomasi, että hänellä oli samallainen ruumis kuin heillä, se kohosi kohoamistaan vaahdosta.
"Minne minä joudun?" kysyi hän, ja hänen äänensä helisi aivan kuin noiden muidenkin olentojen ääni, mutta ei sitä olisi voinut mihinkään soittoon pukea, niin hienon hienoa se oli.
"Ilman impien iloon!" vastattiin hänelle. "Merenneidolla ei ole kuolematonta sielua eikä hän voi sitä saada, jollei hän voita ihmisen eheää rakkautta! Vieraan miehen rakkaudesta riippuu hänen iankaikkinen elämänsä. Ilman immillä ei myöskään ole kuolematonta sielua, mutta he voivat hyvällä elämän vaelluksella ansaita kuolemattomuuden. Me lennämme kuumiin maihin, missä ruttoinen ilma surmaa ihmisiä, ja löyhyttelemme sinne raikkautta. Me levitämme kukkien lemua ilmaan ja tuomme kirvoitusta ja terveyttä.
"Kun me kolmesataa vuotta olemme koettaneet tehdä hyvää, saatamme saada kuolemattoman sielun ja tulla osallisiksi ihmisten iankaikkisesta onnesta.
"Sinä pieni merenneito parka olet koko sydämestäsi pyrkinyt samaa päämäärää kohti, sinä olet kärsinyt ja kilvoitellut, sinä olet kohonnut ilman henkien maille, nyt saatat hyvillä töillä kolmensadan vuoden kuluttua ansaita kuolemattoman sielun."
Ja pieni merenneito korotti kirkkaat kätensä Jumalan aurinkoa kohti ja ensi kerran eläessään tunsi hän kyynelten puhkeavan silmiinsä. — Laivalla ei iloittu eikä riemuittu, hän näki prinssin ja hänen kauniin morsiamensa etsivän kadonnutta. Surullisina tuijottivat he vaahtokupliin, ikäänkuin olisivat aavistaneet, että hän oli syöksynyt aaltoihin.
Näkymättömänä suuteli merenneito morsiamen otsaa, hymyili sulhaselle ja nousi sitten muitten ilman impien joukossa punertavan pilven laidalle, joka purjehti ilmassa.
"Kolmensadan vuoden perästä me saamme liidellä Jumalan valtakuntaan!"
"Saamme jo aikaisemminkin!" kuiskasi yksi immistä. "Näkymättöminä liitelemme ihmisten koteihin, joissa asuu lapsia, ja aina kun tapaamme hyvän lapsen, joka tuottaa vanhemmilleen iloa ja on heidän rakkautensa arvoinen, lyhentää Jumala koetusaikaamme. Lapsi ei tiedä milloin me lennämme huoneen läpi, mutta joka kerta kun sitä katsellessamme huulillemme puhkeaa ilon hymy, vähenee yksi päivä kolmestasadasta vuodestamme. Jos me taas näemme tottelemattoman lapsen, täytyy meidän vuodattaa surun kyyneliä, ja joka kyynel tekee koetusaikamme päivää pitemmäksi!"