Monta monituista vuotta sitten eli keisari, joka piti kauneista, uusista vaatteista niin hirveän paljon, että hän kulutti kaikki rahansa koreilemiseen. Ei hän välittänyt sotamiehistään eikä teatterista, ja kun hän läksi ajelemaan puistoihin, läksi hän vain näyttääkseen uusia vaatteitaan. Joka tunti muutti hän takkia, ja kun muissa maissa sanottiin: "kuningas on hallitushommissa", sanottiin tässä maassa: "keisari on pukupuuhissa!" —
Suuressa kaupungissa, missä keisari asui, vietettiin iloista elämää. Joka päivä kävi siellä paljon vieraita, ja eräänä päivänä ilmestyi sinne kaksi petkuttajaa. He ilmoittivat olevansa kankureja ja kehuivat kutovansa mitä kauneinta kangasta. Sekä värit että malli olivat harvinaisen kauniit, ja lisäksi oli vaatteissa, jotka kankaasta valmistettiin, kummallinen taika: ihminen, joka oli kykenemätön hoitamaan virkaansa tai harvinaisen typerä, ei saattanut ensinkään nähdä niitä.
"Ne ne vasta ovat vaatteet", ajatteli keisari. "Niissä vaatteissahan minä heti paikalla saan selville mitkä miehet valtakunnassani eivät kykene virkojaan hoitamaan; minä saatan heti erottaa kuka on viisas, kuka typerä. Kudottakoon minulle sitä kangasta kiireen kautta!" Ja hän antoi — petkuttajille paljon käsirahaa, jotta he vain ryhtyisivät työhönsä.
He panivatkin kuntoon kahdet kangaspuut ja olivat kovasti tekevinään työtä, mutta ei heidän kangaspuillaan ollut minkäänlaisia loimia eikä kuteita. Siitä huolimatta he yhtämittaa vaativat hienointa silkkiä ja kalleinta kultaa, mutta he pistivät kaikki omiin taskuihinsa ja hosuivat tyhjien kangaspuiden ääressä myöhään yöhön asti.
"Olisipa hauska tietää kuinka kangas edistyy!" arveli keisari, mutta muisti samassa, ettei se, joka on typerä taikka kykenemätön hoitamaan virkaansa, saata nähdä koko kangasta, ja se tuntui hiukan ilkeältä. Ei hän toki pelännyt itsensä puolesta, mutta hän päätti kuitenkin lähettää jonkun toisen ottamaan selkoa asiasta. Koko kaupunki tiesi mikä kumma taika kankaassa oli, ja jokaisen teki mieli nähdä kuinka typerä tai kykenemätön hänen naapurinsa oli.
"Minäpä lähetän vanhan kunnon ministerini kankurien luo!" päätteli keisari. "Hän osaa parhaiten arvostella miltä kangas näyttää, sillä hän on viisas mies ja kykenee hoitamaan virkaansa paremmin kuin kukaan muu!" —
Vanha, viisas ministeri meni saliin, missä petkuttajat istuivat tyhjien kangaspuitten ääressä. "Taivas varjelkoon!" ajatteli vanha ministeri ja avasi silmänsä selkosen selälleen, "minähän en näe mitään!" Mutta sitä ei hän sanonut.
Petkuttajat kehottivat häntä astumaan likemmä ja kysyivät eikö malli ja värit olleet kauniit?
Sitten he osoittelivat tyhjiä kangaspuita, ja vanha ministeri raukka avasi silmiään entistä suuremmiksi, mutta ei saattanut nähdä mitään, sillä kangaspuut olivat kun olivatkin tyhjät.
"Auta armias!" ajatteli hän, "olisinko minä todella typerä? Sitä en ikinä olisi uskonut, eikä ihmisten pidä saada sitä tietää! Enkö minä kykene hoitamaan virkaani? Ei, tämä ei käy laatuun, minä en saata kertoa etten näe kangasta!"