"No, te ette sano mitään kankaastamme!" huomautti toinen kutojista.
"Oi, se on hyvin kaunista! erinomaisen herttaista!" sanoi vanha ministeri ja tirkisteli tirkistelemistään silmälasiensa takaa. "Oi tätä mallia ja näitä värejä! niin, kyllä minä sanon keisarille, että kangas erittäin paljon miellyttää minua!"
"No, sepä hauskaa se!" sanoivat kankurit ja mainitsivat sekä värien että mallien nimet. Vanha ministeri kuunteli korvat pystyssä, jotta voisi kertoa kaikki keisarille, ja hän kertoikin.
Petkuttajat vaativat yhä enemmän rahaa, silkkiä ja kultaa. Niitä tarvittiin muka kankaaseen. Mutta he pistivät kaikki omiin taskuihinsa. Kankaaseen ei tullut ainoatakaan lankaa, mutta miehet kutoa helskyttivät minkä ehtivät tyhjää.
Pian keisari taas lähetti erään taitavan virkamiehen katsomaan edistyikö työ ja joko kangas pian tulisi valmiiksi.
Hänen kävi aivan samalla tavalla kuin ministerin: hän katseli katselemistaan, mutta eihän hän nähnyt mitään, koska ei ollut muuta nähtävää kuin tyhjät kangaspuut.
"Eikö kangas ole kaunista?" sanoivat petkuttajat ja näyttelivät ja selittelivät olemattoman mallin kauneutta.
"Typerä minä en ole!" mietti mies itsekseen. "Olenko siis kykenemätön hoitamaan virkaani? Se se puuttui! mutta siitä ei pidä olla tietävinään!" ja sitten hän yltyi kehumaan kangasta, jota ei hän nähnyt, ja vakuutti iloitsevansa värien ja mallin kauneudesta.
"Niin, kangas on todella erinomaisen herttaista!" kertoi hän keisarille.
Kaupungissa ei enää muusta puhuttu kuin tuosta mainiosta kankaasta.