"Tuolla, tuolla!" sanoivat kaikki ja osoittivat eri portteja, joilla oli risti. Mutta pian he kyllä huomasivat, ettei kannattanut etsiä.
Kuningatar oli erinomaisen viisas nainen. Hän osasi muutakin kuin nukkena ajella vaunuissa. Hän otti suuret, kultaiset saksensa, leikkasi palasiksi suuren silkkikankaan ja ompeli soman, pienen pussin; pussin hän täytti pienillä, hienoilla tattariryyneillä ja köytti prinsessan selkään. Sitten puhkasi hän pussiin pienen läven, jotta ryynit pääsivät tippumaan pitkin tietä, missä prinsessa vain kulki.
Yöllä koira taas tuli noutamaan prinsessaa ja kiidätti hänet selässään sotamiehen luo, joka piti hänestä niin kovasti ja joka niin sydämensä pohjasta olisi tahtonut olla prinssi, saadakseen hänet vaimokseen.
Koira ei laisinkaan huomannut, että ryynejä tippui pitkin tietä linnasta aina siihen ikkunaan asti, josta hän kiidätti prinsessan sotamiehen huoneeseen. Aamulla kuningas ja kuningatar kyllä näkivät missä heidän tyttärensä oli ollut. Ja he ottivat sotamiehen kiinni ja sulkivat hänet tyrmään.
Siellä hän sitten istui. Hui kuinka siellä olikin pimeää ja ikävää. Ja lisäksi hänelle sanottiin: "huomenna sinut hirtetään!" Ei sitä uutista mielellään kuullut. Ja tuluksensa hän oli unohtanut kotiin asuntoonsa. Aamulla hän pienen ikkunansa rautaristikon läpi näki ihmisten rientävän kaupungin ulkopuolelle katsomaan kuinka hänet hirtetään. Hän kuuli rumpujen pärinän ja näki sotamiesten marssivan. Kaikki ihmiset olivat liikkeellä. Muitten muassa näki hän suutarinsällin, nahkaesiliina vyöllä ja tohvelit jalassa. Pojan nelistäessä eteenpäin lensi toinen tohveli muuria vastaan, jonka takana sotamies istui tirkistämässä rautaristikon läpi.
"Hoi, suutarinsälli! Älä pidä niin kiirettä", virkkoi sotamies, "ei siitä toimituksesta mitään tule ennenkuin minä tästä lähden liikkeelle; mutta etkö sinä tahtoisi juosta entiseen asuntooni noutamaan tuluksiani. Saat neljä killinkiä, mutta pidäkin kiirettä!" Suutarinsällin teki mieli neljää killinkiä ja hän juosta lippasi hakemassa tulukset, antoi ne sotamiehelle, ja — kuulkaas nyt kuinka kävikään! — Kaupungin ulkopuolelle oli pystytetty suuri hirsipuu, ja sotamiehiä ja satoja tuhansia ihmisiä seisoi ympärillä. Kuningas ja kuningatar olivat istumassa kauniilla valtaistuimella vastapäätä tuomaria ja koko raatia.
Sotamies seisoi jo tikapuilla, mutta kun nuora piti pantaman hänen kaulaansa, huomautti hän, että aina oli tapana antaa rikollisen lausua joku toivomus. Hänen teki niin kovasti mieli polttaa piipullinen tupakkaa, viimeinen piipullinen tässä maailmassa.
Eihän kuningas nyt tahtonut kieltää näin pientä pyyntöä, ja niin veti sotamies esiin tuluksensa ja iski tulta, yks, kaks, kolme! siinä seisoivat kaikki koirat, se, jonka silmät olivat kahvikupin kokoiset, se, jonka silmät olivat kuin myllynkivet, ja se, jonka silmät olivat kuin kellotapulit.
"Auttakaa minua nyt, etteivät hirtä minua!" sanoi sotamies, ja samassa karkasivat koirat tuomarien ja raadin kimppuun, kävivät kiinni toisen jalkoihin, toisen nenään ja viskasivat heidät monen sylen korkeuteen niin että he pudotessaan menivät vallan mäsäksi.
"En minä tahdo!" sanoi kuningas, mutta suurin koira otti sekä hänet että kuningattaren ja viskasi heidät samaa tietä kuin kaikki muutkin; silloin säikähtyivät sotamiehet, ja koko kansa huusi: "sotamies kulta, rupea sinä kuninkaaksemme ja ota kaunis prinsessa vaimoksesi!"