"Niin, minä tarkoitan näitä uudenaikaisia romaanejamme."
"Oi", hymyili mies, "niissä piilee sentään paljon neroa ja niitä luetaan hovissa; kuningas suosii erittäin romaania herra Iffventistä ja herra Gaudianista, jossa puhutaan kuningas Arturista ja hänen pyöreän pöydän ritareistaan. Tästä romaanista on kuningas suvainnut laskea leikkiä korkeain herrainsa kanssa."
[Holberg kertoo Tanskan valtakunnan historiassaan, että Hannu kuningas, luettuaan romaanin kuningas Arturista, eräänä päivänä leikillä virkkoi tunnetulle Otto Rudille, josta hän paljon piti: "herra Iffvent ja herra Gaudian, joista tässä kirjassa puhutaan, ovat olleet merkillisiä ritareja. Sellaisia ritareja ei meidän aikanamme tavatakaan!" Siihen vastasi Otto Rud: "Jos vain olisi useampia sellaisia kuninkaita kuin kuningas Artur, niin varmaan löytyisi sellaisia ritarejakin kuin herra Iffvent ja herra Gaudian!">[
"En vielä ole lukenut sitä!" sanoi oikeusneuvos, "varmaan Heiberg aivan hiljan on julaissut sen!"
"Ei", vastasi mies, "ei se ole Heibergin, vaan Godfred von Ghemenin julkaisema!"
"Vai niin!" sanoi oikeusneuvos. "Se on hyvin vanha nimi; sehän on ensimäinen kirjanpainaja, joka Tanskassa on elänyt!"
"Niin, se on ensimäinen kirjanpainajamme!" sanoi mies. Keskustelu luisti nyt aika hyvin, kelpo porvarit puhuivat suuresta rutosta, joka oli raivonnut pari vuotta sitten ja tarkoittivat ruttoa v. 1484. Oikeusneuvos luuli heidän tarkoittavan koleraa, ja keskustelu luisti, kuten sanottu, aika hyvin. Vuoden 1490 merisota oli siksi likellä, ettei sitä voitu sivuuttaa, miehet kertoivat englantilaisten merirosvojen kaapanneen laivoja ulkosatamasta, ja oikeusneuvos, joka oli eläytynyt vuoden 1801 tapahtumiin, sadatteli englantilaisia kilpaa heidän kanssaan. Muilla aloilla ei keskustelu menestynyt niin hyvin, yhtä mittaa täytyi kysellä ja selitellä, oivalla bachalaureuksellamme oli kovin vähän tietoja, ja oikeusneuvoksen yksinkertaisimmatkin lausunnot kaikuivat hänen korvissaan kovin rohkeilta ja mahdottomilta. He katselivat toisiinsa, ja kun keskustelu kävi kovin hullunkuriseksi, turvautui bachalaureus latinaan, toivoen, että vieras siten häntä paremmin ymmärtäisi, mutta ei se auttanut vähääkään.
"Kuinka te nyt jaksatte?" kysyi emäntä ja tuuppasi oikeusneuvosta käsivarteen. Silloin hänen tajuntansa palasi, sillä puhuessaan oli hän ehtinyt unohtaa mitä vasta oli tapahtunut.
"Kamala kauhistus, missä minä olen!" huudahti hän, ja hänen päätään huimasi, kun hän sitä ajatteli.
"Klarettia pikariin! Simaa ja Bremenin olutta!" huusi muuan miehistä.
"Ja teidän pitää juoda kanssa!"