Kaksi tyttöä tuli huoneeseen. Toisen myssy oli kaksivärinen. He täyttivät tuopit ja niiasivat. Kylmä karmi oikeusneuvoksen selkäpiitä.
"Mitä tämä merkitsee? mitä tämä merkitsee!" huokasi hän, mutta hänen täytyi vain juoda, miehet anastivat hänet kokonaan haltuunsa. Hän oli aivan epätoivoissaan, ja kun yksi miehistä väitti hänen olevan humalassa, ei hän laisinkaan epäillyt hänen sanojaan, vaan ainoastaan rukoili, että he hankkisivat hänelle ajurin. Silloin luulivat miehet hänen haastavan Moskovan kieltä.
Ei hän ikinä ollut ollut näin raa'assa, epähienossa seurassa. Olisi luullut elävänsä pakana-aikana. "Tämä on totisesti elämäni kamalin hetki!" ajatteli hän, mutta samassa pälkähti hänen päähänsä, että nyt on paras kumartua pöydän alle, ryömiä ovelle ja paeta, mutta juuri kun hän oli päässyt ovelle, huomasivat miehet hänen aikeensa, kävivät kiinni hänen jalkoihinsa, ja silloin onneksi — putosivat kalossit hänen jalastaan ja taika lakkasi vaikuttamasta.
Oikeusneuvos näki selvästi edessään kirkkaan katulyhdyn ja sen takana suuren talon. Hän tunsi sekä tämän talon että naapuritalot; Ostergade oli entisessä kunnossaan, hän makasi kadulla jalat porttia vastaan, ja toisella puolella katua torkkui yövartia.
"Taivaan luoja, olenko minä maannut täällä kadulla ja nähnyt unta?" sanoi hän. "Niin, tämä on totisesti Ostergade! Sitä hauskaa kirjavuutta ja valoa! Se punssilasi vasta on osannut vaikuttaa!"
Parin minuutin päästä istui hän jo ajurin rattailla matkalla Christianshavniin. Hän ajatteli kauhistuen äskeistä tuskaansa ja hätäänsä ja ylisti sydämensä pohjasta onnellista todellisuutta, nykyaikaa, joka kaikista puutteistaan huolimatta kuitenkin on paljoa parempi kuin se aika, jossa hän hiljan oli ollut. Oikeusneuvos ylisti nykyaikaa, ja se oli varsin viisaasti tehty.
III. Yövartian seikkailu,
"Tuossa on totisesti kalossit!" virkkoi yövartia. "Varmaan ne ovat luutnantin, joka asuu tuolla yläkerrassa. Ne ovat ihan hänen ovensa edessä!"
Rehellisenä miehenä olisi vartia mielellään soittanut kelloa ja paikalla toimittanut kalossit luutnantille, sillä hänen huoneessaan oli vielä tulta, mutta hän ei tahtonut herättää talon muita asukkaita ja jätti sentähden aikomuksensa täyttämättä.
"Mahtaa tuntua lämpöiseltä, kun on tuollaiset kapineet jalassa!" puheli hän itsekseen. "Nahka on kovin pehmeää!" Ne sopivat hänen jalkaansa erinomaisesti. "Kuinka lystikästä se elämä sentään on! Mies saattaisi panna nukkumaan hyvään sänkyynsä, mutta hänpäs ei vain tee sitä! Hyppää edestakaisin pitkin lattiaa. Onnellinen ihminen! Ei hänellä ole muijaa eikä kakaroita. Joka ilta hän saa olla toverien seurassa. Olisinpa minä hänen sijassaan, niin olisin onnen poika!"