Samassa hetkessä, jolloin hän toivomuksensa lausui, vaikuttivat kalossit hänen jalassaan. Luutnantin koko olento ja ajatusjuoksu siirtyi vartialle. Hän seisoi huoneessaan, kädessä ruusunpunainen paperiliuska, johon oli kirjoitettu runo. Herra luutnantti itse oli sen kirjoittanut, sillä kenpä ei kerran eläessään olisi ollut runotuulella, ja jos silloin on sattunut panemaan ajatuksensa paperille, on runo ollut valmis. Tämä runo kuului:
"Ken rikas ois!"
"Ken rikas ois!" noin usein unelmoin, kun polven korkulainen olla voin. Ken rikas ois! niin pääsis upseeriks, sapelivyöksi, töyhtökypäriks. Ja aika riensi, pääsin upseeriks, mut rikkaaks en — ah, jospa pääsis kerran! Mua auttoi apu Herran!
Ma istuin illan nuorna, iloiten, soi suukon neito seitsenvuotinen, sill' aartehena sadut, tarinat, mull' oli, vaikk'ei kullat, tavarat, mut lapselle vain kelpas tarinat, niit' oli, vaan ei kullan kynnen verran, se tiedossa on Herran!
"Ken rikas ois!" viel' yhä haaveilen,
nyt seitsentoistias on neitonen,
niin hellä, lempeä, kuin enkel' ois.
Jos sydämeni tarun nähdä vois,
jos hän kuin muinoin mulle hellä ois!
Mut vaiti jään, kun olen köyhä kerran.
Se sallimus on Herran!
Jos lohdun, rauhan rikkaus mull' ois, näin sanoiks sydänsuruni ei ois! Sa kallis, jos mua voinet ymmärtää, kevääni haaveet kertoo runo tää! Mut paras, ellet voine ymmärtää, on pysty köyhän tie, saa verta verran, sull' olkoon siunaus Herran!
Niin, sellaisia runoja kirjoittaa ihminen, kun hän on rakastunut, mutta järkevä mies ei niitä painata. Luutnantti, rakkaus ja köyhyys, ne kolme kuuluvat yhteen, ne muodostavat kolmion eli oikeammin sanoen ne ovat puolikas onnen särkynyttä noppaa. Tämän tunsi luutnantti selvästi, sentähden päästi hän päänsä ikkunanpieleen ja huokasi syvään:
"Köyhä yövartia tuolla kadulla on paljoa onnellisempi kuin minä. Hänellä on koti, vaimo ja lapset, jotka itkevät, kun hän suree, ja iloitsevat, kun hän iloitsee. Oi, minä olisin onnellisempi kuin nyt olen, jos voisin muuttua häneksi, sillä hän on onnellisempi kuin minä!"
Samassa silmänräpäyksessä muuttui yövartia taas yövartiaksi, sillä olihan hän Onnettaren kalossien vaikutuksesta muuttunut luutnantiksi, mutta kuten näimme, siinä asemassa viihtynyt paljoa huonommin ja halusi nyt päästä omaksi itsekseen. Yövartia oli siis taasen yövartia.
"Pahaa unta!" virkkoi hän, "mutta hullunkurista se sentään oli! Minä olin olevinani luutnantti, eikä se ollut ensinkään hauskaa. Minun oli ikävä muijaa ja kakaroita, vaikka ne suutelevat niin että ovat viemäisillään silmät päästä".