Yövartia nukkui nukkumistaan, uni ei vielä ottanut lähteäkseen hänen mielestään, kalossit olivat yhä hänen jalassaan. Samassa lensi taivaalta tähti.
"Siinä se meni!" virkkoi hän. "No, kyllä niitä sinne vielä jäi! Mutta olisi noita hauska nähdä likempää, varsinkin kuuta, sillä eihän se toki varise sormien välitse. Ylioppilas, jolle meidän muija pesee pyykkiä, sanoi, että ihminen kuoltuaan lentää tähdestä tähteen. Valhetta se tietysti on, mutta aika hauskalta se voisi tuntua. Saisinpa minä tästä pistäytyä kuussa! Ruumis saisi kernaasti jäädä tänne portaille kököttämään!"
Tässä maailmassa on olemassa asioita, joista ihmisen pitäisi puhua suurella varovaisuudella, ja erittäin suurta varovaisuutta vaaditaan siltä, jonka jalassa on Onnettaren kalossit. Kuulkaapas nyt kuinka yövartian kävi!
Tunnemmehan miltei kaikki höyryvoiman nopeuden. Matkustaessamme rautatiellä tai laivalla meren poikki olemme sitä koettaneet. Ja tämä kulku on kuitenkin kuin laiskiaisen vaellusta tai etanan ryömintää valon lennon rinnalla. Valo kulkee yhdeksäntoista miljoonaa kertaa nopeammin kuin paras kilpajuoksija, ja sähkö voittaa nopeudessa vielä senkin. Kuolema on sähköisku, joka sattuu ihmisen sydämeen. Sähkön siivillä lähtee vapautunut sielu lentoon. Kahdessa minuutissa ja muutamassa sekunnissa tekee auringonvalo yli kahdenkymmenen miljoonan penikulman matkan. Sähkön pikapostilla tekee sielu saman matkan vieläkin lyhyemmässä ajassa. Etäisyys taivaankappalten välillä ei sille merkitse enempää kuin meille etäisyys ystävän asunnolta toisen ystävän asunnolle, vaikka he asuisivat samassa kylässä ja varsin liketysten. Tämä sydämeemme sattuva sähköisku riistää meiltä kuitenkin ruumiimme, niin ettemme voi käyttää sitä maan päällä, jollei jalassamme satu olemaan Onnettaren kalosseja kuten yövartialla oli.
Muutamassa sekunnissa oli yövartia kulkenut viisikymmentäkaksituhatta penikulmaa ja saapunut kuuhun, joka kuten tiedämme on muodostettu paljoa köykäisemmästä aineesta kuin meidän maamme. Meidän kielellämme sanottaisiin, että se on pehmeää kuin vastalangennut lumi. Yövartia joutui vuorenpyörylälle, jommoisia kuussa on lukemattomia, kuten tohtori Mädlerin suuri kuukarttakin osoittaa — totta kai sinä sen tunnet? Sisäpuolelta muodostavat vuorenpyörylät kokonaisen penikulman korkuisia, äkkijyrkkiä seinämiä ja päättyvät ikäänkuin kattilaan. Tämän pohjalla oli kaupunki — jos kaadat munanvalkuaista vesilasiin, niin tiedät, miltä se kaupunki näytti: tornit ja kupukatot olivat pehmeän pyöreät, parvekkeet purjeen muotoiset ja läpikuultavat ja koko kylä vaappui ohuessa ilmassa. Meidän maamme liiteli suurena, tulipunaisena pallona yövartian pään päällä.
Siellä oli monenmoisia luontokappaleita, ja varmaan ne kaikki olivat niitä, joita me sanomme ihmisiksi, mutta he olivat aivan toisen näköisiä kuin me; tietysti heillä myöskin oli oma kielensä, mutta eihän kukaan voi vaatia, että yövartian sielu sitä ymmärtäisi. Se ymmärsi sitä kuitenkin.
Yövartian sielu käsitti erinomaisesti kuun asukkaiden kieltä. He keskustelivat meidän maastamme ja epäilivät, että se oli asuttu. Ilma oli varmaan liian paksua järjellisten kuuasukkaiden hengittää. He olivat sitä mieltä, etteivät elävät olennot voi tulla toimeen muualla kuin kuussa, kuu on vanhojen alkuasukkaiden varsinainen taivaankappale.
Mutta palatkaamme Östergadelle katsomaan kuinka yövartian ruumiin laita on.
Elottomana istui se portailla, lyhty oli pudonnut käsistä, ja silmät tuijottivat kuuhun, etsien rehellistä sielua, joka retkeili siellä.
"Mitä kello on? Vartia hoi!" virkkoi ohikulkija. Mutta vartiapa ei vastannut sanaakaan. Silloin näpäytti kulkija häntä nenälle, ja samassa hetkessä kadotti ruumis tasapainonsa. Se suistui pitkäkseen maahan, sillä olihan ihminen kuollut. Mutta mies, joka oli näpäyttänyt sitä nenälle, pelästyi suuresti. Vartia oli kuollut ja pysyi kuolleena. Asia ilmoitettiin viranomaisille, siitä puhuttiin poikki ja pitkin, ja aamun koittaessa kuljetettiin ruumis sairashuoneelle.