Sielulle olisi voinut tulla aika ikävä kepponen, jos se olisi sattunut palaamaan ja luonnollisesti ruvennut etsimään ruumista Östergadelta. Sitä tietysti ei olisi löytynyt, sielu olisi ehkä ensiksi kavunnut poliisikamariin ja sitten osotekonttoriin ilmoittamaan, että ruumista on etsittävä kuten muutakin kadonnutta tavaraa. Vihdoin viimein olisi sielu ehkä joutunut sairashuoneelle. Mutta rauhoittukaamme! Sielu on sukkelimmillaan, kun se pääsee liikkumaan omin päin, ruumis sen tekee typeräksi.
Kuten sanottu joutui vartian ruumis sairaalaan ja vietiin puhdistushuoneeseen. Siellä riisuttiin tietysti paikalla kalossit, ja silloin täytyi sielun palata. Se osasi suoraa päätä ruumiiseen, ja samassa rupesi mies elämään. Hän vakuutti että viime yö oli ollut kamalin koko hänen elämässään. Ei hän enää hinnalla millään huolisi niitä tunteita takaisin, mutta johan ne olivat olleet ja menneet.
Samana päivänä pyyhittiin hänen nimensä sairaalan kirjoista, mutta kalossit jäivät sairaalaan.
IV. Päämomentti. Lausuntonumero. Sangen omituinen retki.
Jokainen köpenhaminalainen tietää miltä sisäänkäytävä Fredrikin sairaalaan näyttää, mutta siltä varalta, että joku ei-köpenhaminalainen lukisi tämän kertomuksen, teemme siitä lyhyesti selkoa.
Sairaalan ja kadun välillä on jokseenkin korkea aita, ja paksut rautapuikot ovat niin kaukana toisistaan, että kerrotaan hyvin laihojen kandidaattien tuppautuneen raoista kadulle ja tehneen pieniä retkiä kaupungille. Pahinta haittaa tuotti pää. Tässä tapauksessa, kuten usein muutenkin maailmassa, olivat pienet päät parhaimmat. Mutta tämä johdanto alkaakin jo riittää.
Nuorella lääkärinkokelaalla, jota ainoastaan ruumiillisessa merkityksessä saattoi sanoa paksupäiseksi, oli sinä iltana valvontavuoro. Oli rankkasade. Näistä vastuksista huolimatta täytyi hänen päästä ulos, vain neljännestunniksi; siitä sellaisesta asiasta ei kannattanut puhua portinvartialle, kun saattoi pyörähtää rautapuikkojen lomitse. Hänen silmänsä sattuivat kalosseihin, jotka yövartia oli unohtanut; ei hänen pälkähtänyt päähänsäkään, että ne saattaisivat olla Onnettaren, ne olivat hyvät tässä ilmassa, hän pisti ne jalkaansa. Nyt piti vain tuppautua aidanraosta, hän ei vielä koskaan sitä ollut koettanut. Siinä sitä nyt oltiin.
"Jumala suokoon, että minä ensin saisin pääni mahtumaan!" virkkoi hän, ja paikalla luisti hänen päänsä, vaikka se oli sekä hyvin suuri että hyvin paksu, onnellisesti sisään raosta. Totta kai kalossit siitä pitivät huolta! Mutta ruumiin piti päästä perässä, ja siinä nousi tie pystyyn.
"Voi sentään, minä olen liian paksu!" virkkoi hän. "Luulin päätä pahimmaksi, mutta enhän minä pääse mihinkään!"
Nyt piti hänen reippaasti vetää päänsä takaisin, mutta sepä ei käynytkään. Kaulaa saattoi mukavasti liikuttaa, mutta siihen se loppui. Ensi hetkessä mies raivostui, seuraavassa laskeutui hänen hyvä tuulensa nollan alapuolelle. Onnettaren kalossit olivat saattaneet hänet mitä kamalimpaan asemaan. Olisipa hän ymmärtänyt toivoa pääsevänsä vapaaksi, mutta se ei pälkähtänyt hänen päähänsäkään, hän vain koetti toimia eikä päässyt paikalta. Satoi kaatamalla, kadulla ei näkynyt ainoaakaan ihmistä, porttikelloon ei hänen kätensä ylettynyt, millä kummalla hän pääsee irti? Hän saa ehkä seisoa täällä aamuun asti. Silloin haetaan seppä viilaamaan poikki rautatankoja. Mutta se ei tapahdu silmänräpäyksessä, ennen sitä ehtii koko sinitakkinen poikakoulu kadun toisella puolella päästä liikkeelle, kaikki Nybodin matruusit ehtivät saapua katsomaan miestä kaakinpuussa. Ihmisiä tulee kokoontumaan hurjemmin kuin viime vuonna, kun he juoksivat katsomaan jättiläisagavea. "Ohhoh! Veri nousee päähäni niin että minä tulen ihan hulluksi! niin, minä tulen hulluksi! Voi voi, kun pääsisinkin irti, niin ehkä se menisi ohitse!"