Olisipa hän sanonut sen hiukan aikaisemmin! Samassa silmänräpäyksessä, jolloin hän ajatuksensa lausui, oli hänen päänsä vapaana, ja hän hyökkäsi sisään. Onnettaren kalossit olivat saattaneet hänet sellaiseen hätään, että hän vieläkin oli aivan kuin pyörryksissä.

Mutta älkäämme luulkokaan, että seikkailut päättyvät tähän. Ei, ne tulevat vielä paljoa hullummiksi!

Yö kului, kului seuraava päivä, mutta ei ketään kuulunut kalosseja noutamaan.

Illalla piti eräässä pienessä teatterissa Kannikekadulla olla näytäntö. Sali oli täpösen täynnä. Lausuntonumerojen joukossa oli uusi runo. Kuulkaamme sitä! Sen nimi oli:

Tädin silmälasit

On kuulu viisaus tätimuorin harmaan. Hän "vanhaan aikaan" poltettu ois varmaan. Hän tietää mitä tapahtuu, mi käkee, jo ennalta hän ensi vuoden näkee ja vuodet kymmenet, — se konsti on, mut haastamaan hän niist' on haluton.

Mitähän ensi vuosi myötään tuo?
Mit' erikoista mulle, muille suo?
Maan, kansan, tieteen, taiteen kuink' on laita?
Mut sanoilleen on muori sangen saita.
Ma kärtin vain, siit' apu viimein iti.
Ei sanaa ensin, sitten saarnan piti.
Hän suotta siinä kovistella koki,
olenhan mummon kultapoju toki.

"No tällä kertaa tahdon halus täyttää, sa saat mun silmälasejani käyttää", hän alkoi, "mene, minne mieles vie, enimmän missä kansaa koolla lie; siell' ota paikka, mistä hyvin näkee, ja laseillani näillä katso väkeen, niin kaikk' on eessäs, katso vaikka ketä, kuin kortit pöydällä, — mä en sua petä, — ne näyttää, mit' on suotu millekin!"

Ma kiitin, katsomahan kiiruhdin; vaan, mietin, mik' ois paikka parahin? Pääesplanaadi? Siellä vilustuisi! Vai Itälinja? Uh, siell' loass' uisi! Mut teatteri? Sepä maksaa vaivan! Tään illan näytös sattuu parhaiks aivan. — Siis olen tässä — esittäytä saanko, laseja tädin käyttää sallitaanko vain nähdäkseni — älkää menkö pois! — povata tokko niillä teistä vois kuin korteist' ainakin, mit' aika suo? — Kai myöntymyst' on mykkyytenne tuo; ma kiitokseksi kerron, mitä näen. Nyt otan peliin koko herrasväen. Te, minä, kansa, maa, nyt kaikki saamme elomme korteist' ilmi, katsokaamme. (Ja sitten hän asetti silmälasit nenälleen.) Niin, toden totta! ei! jo nauraa saan! Oh, voisittepa tulla katsomaan! Kuin herttalehtiä on julma liuta, ja herttarouvaa ties kuin monta tiuta. Nuo mustat tuoll' on ristiä ja pataa, — käy povaus koht' oikeata rataa! — — Kas tuota patarouvaa arvokasta, hän kovin suosii ruutusotilasta. Oh, tämä katselu jo pyörtää pään! Talossa tuossa paljon rahaa nään ja vierait' aina valtameren takaa. Mut rahoja niit' emme saa me jakaa. Vaan entäs säädyt? Niin, niin, jahka ehtii! Kaikk' aikanansa kyllä tulee lehtiin; ois haitaks ennen aikaa haastaa niistä, parasta luut' en vadista ma riistä. Tai teatteri? — Kuink' on suunta, maku? — Pois johtokunnan kanssa riidan haku! Mut oma vastaisuuteni? Niin, kellä omansa ei ois kovin sydämellä! Mä nään, mä nään… ei, siitä tuppeen suu. mut saatte kuulla, kunhan tapahtuu. Ken onnellisin täällä-olevista? Se osottaa on helpoin ongelmista! Sehän on — ei, se ehkä kainostuttais, ja muita päällisiksi murehuttais! Ken elää kauimmin? — tuo herra, tuoko nainen? Ei, sep' ois virkkaa paha pahimmainen! Povaanko lainkaan? Enkö? — En? — Jos? — En? Jos —? Vieköön se, jos itse tiedän sen! Niin pianhan voin mielipahaa tuottaa! Nyt katson siis, min verran mikin luottaa mun ennusvoimaani. — Kas sitä, vuottaa ma tiesinkin! Vai luottaa? Kautta salin kaikk' uskoo, mun ett' tyhjää täynn' on valin, ett' olen kaupalla vain kilin-kalin. Siis, seura arvoisa, en vaivaa teitä. Saa pitää oman pään, ken sit' ei heitä.

Runo esitettiin erinomaisesti, ja lausuja sai osakseen suurta suosiota. Yleisön joukossa oli nuori lääkäri sairaalasta. Nähtävästi hän jo oli unohtanut yöllisen seikkailunsa, kalossit olivat hänen jalassaan, kukaan ei ollut käynyt niitä noutamassa, kadut olivat likaiset, kalossit tulivat siis hyvään tarpeeseen.