Puukujassa tuli häntä vastaan tuttava, nuori runoilija, joka kertoi, että hän seuraavana päivänä lähtee kesämatkalleen.
"No, joko te nyt taas lähdette liikkeelle!" sanoi kopisti. "Teitä onnellista, vapaata ihmistä! Te lennätte minne tahdotte, meillä muilla on kahleet jalassa!"
"Mutta ne kahleet ovat kiinni leipäpuussa!" vastasi runoilija. "Teidän ei tarvitse murehtia huomispäivää, ja kun te tulette vanhaksi, saatte eläkkeen!"
"Teidän ammattinne on kuitenkin paras!" sanoi kopisti. "Huvikseenhan sitä ihminen runoilee; koko maailma teitä mairittelee, ja sitten te olette oma herranne. Koettaisittepa istua tuomarina tutkimassa kaikellaisia rivoja juttuja!"
Runoilija pudisti päätään, kopisti pudisti niinikään päätään, molemmat pitivät oman päänsä ja erosivat.
"Omituista väkeä nuo runoilijat!" sanoi kopisti. "Olisipa hauska syventyä tuollaiseen luonteeseen, itse ruveta runoilijaksi. Olen varma, etten kirjoittaisi sellaisia ruikutuksia kuin muut runoilijat! — — — Mutta onpa nyt oikein runollinen kevätpäivä! Ilma on niin läpikuultavan kirkasta, pilvet niin kauniit, ja vihanta lemuaa ja tuoksuu! En ole moneen vuoteen nauttinut niinkuin tällä hetkellä."
Huomaamme, että hän jo on muuttunut runoilijaksi. Tosin ei sitä saattanut silmin havaita, sillä se on varsin hullu luulo, että runoilija olisi toisen näköinen kuin muut ihmiset; tavallisten ihmisten joukossa voi olla paljoa runollisempia luonteita kuin moni suureksi tunnustettu runoilija onkaan; he eroavat vain siinä, että runoilijalla on parempi henkinen muisti, hän voi pitää kiinni ajatuksesta ja tunteesta, kunnes se kirkkaasti ja elävästi on puhjennut sanaksi, ja sitä eivät muut ihmiset voi. Mutta kun arkiluonteesta tulee lahjakas luonne, on muutos totisesti tapahtunut. Ja tämän muutoksen alaiseksi oli kopisti nyt joutunut.
"Tätä ihanaa ilmaa!" sanoi hän. "Kun sitä hengitän, muistuvat täti Lonen orvokit mieleeni! Niin, silloin olin pieni poika! Hyvä ihme, niitä aikoja en moniin vuosiin ole muistanut! Sitä herttaista vanhaa neitiä! hän asui tuolla pörssin takana. Aina hänellä oli vedessä oksa tai pari vihreää vesaa, vaikka talvi olisi ollut miten kova. Orvokit lemusivat silloinkin, kun minä, voidakseni katsoa ulos, sovittelin kuumennettuja kuparirahoja jäistä ruutua vastaan. Hauska näköala sieltä avautui. Laivat olivat jäätyneet kiinni kanavaan, miehistö oli poissa, ainoana elävänä olentona näkyi vaakkuva varis. Mutta kevättuulien mukana heräsi kanava eloon. Laulun ja eläköön-huutojen kaikuessa sahattiin jää rikki, laivat tervattiin ja taklattiin, sitten ne läksivät vieraille maille. Minä olen jäänyt tänne ja jään ainiaaksi, istun aamusta iltaan poliisikamarissa ja katselen kuinka muut ottavat passia ulkomaanmatkaa varten. Se on minun osani! Niin, niin!" huokasi hän ja seisahtui samassa äkkiä. "Mitä kummia, mikä minun on! Enhän minä ikinä ole ajatellut enkä tuntenut tällaista! Kevätilma mahtaa vaikuttaa tällä tavalla. Se on sekä tuskallista että suloista!" Hän pisti käden taskuunsa, missä paperit olivat. "Nämä johtavat ajatukset toisaalle!" virkkoi hän ja silmäili ensimäistä lehteä. "Sibrith rouva, alkuperäinen murhenäytelmä viidessä näytöksessä", luki hän. "Mitä kummaa! Sehän on omaa käsialaani. Olenko minä kirjoittanut tämän murhenäytelmän? Seikkailu vallilla eli suuri rukouspäivä, ilveily. — Mutta mistä minä olen saanut sen? Joku on pistänyt sen taskuuni. Tässä on kirje!" Niin, se oli teatterin johtokunnalta, kappaleet hyljättiin, eikä kirje suinkaan ollut kohtelias. "Niin! niin!" puheli kopisti ja istuutui penkille. Hänen ajatuksensa olivat niin täynnä elämää, hänen sydämensä kuin vaha; vaistomaisesti otti hän käteensä likimmän kukkasen; se oli pieni, vaatimaton satakauno. Se selittää meille yhdessä minuutissa enemmän kuin kasvientutkija monessa luennossa, se kertoo syntymisensä satua, se kuvaa auringonvalon voimaa, joka on levittänyt hennot lehdet ja pakottanut ne lemuamaan. Mies tuli ajatelleeksi elämän taistelua, joka samalla tavalla herättää eloon tunteet rinnassamme. Ilma ja valo kosivat kukkasta, kukkanen suosii valoa, valoon päin se taipuu; kun valo katoaa, kiertää se kokoon lehtensä ja nukkuu ilman syleilyyn. "Valo minua puettaa ja koristaa!" sanoi kukkanen; "mutta ilma sallii sinun hengittää!" kuiskasi runoilijan ääni.
Vieressä seisoi poika, kepillään pieksäen mutalätäkköä. Vesipisarat pärskyivät puitten vihreille oksille, ja kopisti ajatteli niitä miljoonia näkymättömiä eläimiä, jotka pisaroissa nousivat korkeuteen. Niiden kokoon nähden tuntui korkeus tietysti äärettömältä, aivan niinkuin meistä olisi tuntunut, jos meitä olisi pyörrytetty pilvien korkeuteen. Kopisti ajatteli tätä, ajatteli sitä kummaa muutosta, joka oli tapahtunut koko hänen olennossaan. "Minä nukun ja näen unia", hymyili hän; "kummallista se sittenkin on! Kuinka elävästi ihminen voi nähdä unta ja kuitenkin kaiken aikaa tietää, että se on pelkkää unta. Kunhan minä vain huomenna herätessäni muistaisin tämän kaiken, sillä tällä hetkellä minä olen harvinaisen innostuneessa mielentilassa. Katseeni on niin ihmeellisen selvä, mieleni niin virkeä, mutta jos minä huomenna vielä muistan jotakin tästä, niin varmaan pidän sitä hullutuksena, jommoista olen kokenut joskus ennenkin. Unessa ihminen kuulee ja näkee niin paljon viisasta ja kaunista, mutta sen käy niinkuin maahisten kullan; löydettäessä näyttää se niin kirkkaalta ja kauniilta, mutta päivän valossa ei se ole muuta kuin kiviä ja kuihtuneita lehtiä. Oi", huokasi hän suruissaan ja katseli viserteleviä lintuja, jotka iloisina hyppelivät oksalta oksalle. "Ne ovat paljoa onnellisemmat kuin minä. Lentämisen taito on ihana taito, onnellinen, joka sen on saanut! Jos minä tahtoisin muuttua joksikin, niin tahtoisin muuttua tuollaiseksi pieneksi leivoseksi!"
Samassa lerpahtivat takinliepeet ja hihat siiviksi, vaatteet muuttuivat höyheniksi ja kalossit kynsiksi; hän huomasi sen selvästi ja hymyili itsekseen: "no, kyllä minä nyt huomaan näkeväni unta, mutta enhän minä vielä koskaan ole näin hulluja unia nähnyt;" ja hän lensi vihreälle oksalle ja lauloi, mutta laulussa ei ollut runoutta, sillä runoilijaluonne oli jo poissa. Ei kukaan, joka tahtoo tehdä jotakin kunnollista, voi tehdä monta asiaa yhtaikaa. Kalossitkaan eivät voineet toimittaa kuin yhden asian kerrallaan. Kopisti oli halunnut olla runoilija, hän oli tullut siksi; nyt tahtoi hän olla pieni lintu, mutta kun hän tuli linnuksi, menetti hän edelliset ominaisuutensa.