"Tämä on aika hauskaa", puheli hän, "päivällä minä istun poliisikamarissa keskellä vakavia asiakirjoja, yöllä minä unissani lentelen leivosena Fredriksbergin puistossa. Siitä kannattaisi totisesti kirjoittaa kansantajuinen huvinäytelmä!"
Hän lensi nurmeen, käänteli päätään joka taholle ja nokki notkeita heinän helpeitä, jotka hänen nykyiseen kokoonsa nähden tuntuivat suurilta kun Pohjois-Afrikan palmunoksat.
Äkkiä ympäröi häntä pilkkosen pimeä yö, hänen päälleen oli viskattu esine, joka hänestä tuntui suunnattoman suurelta. Se oli suuri lakki, jonka katupoika oli heittänyt linnun päälle. Käsi pistäytyi lakin alle ja kävi kiinni kopistin selkään ja siipiin niin että hän vikisi. Ensi hädässään huusi hän ääneen: "sinä hävytön nulkki! Minä olen poliisikamarin kopisti!" mutta se kaikui pojan korvissa paljaalta piipatukselta. Hän löi lintua nokkaan ja läksi menemään.
Puukujassa kohtasi hän kaksi koulupoikaa. Inhimillisesti puhuen olivat he ylemmän luokan poikia, mutta henkisesti katsoen istuivat he koulun alimmalla luokalla. He ostivat linnun kahdeksalla killingillä, ja niin joutui kopisti Köpenhaminaan erääseen perheeseen Gothersgaden varrella.
"Hyvä, että tämä kaikki on unta!" puhui kopisti, "muuten minä totisesti suuttuisin! Ensin minä olin runoilija, nyt minä olen leivonen! niin, runoilijaluonto se varmaankin vaikutti, että minä muutuin täksi pieneksi elukaksi! Surkea otus se lintu sentään on, varsinkin, kun se joutuu poikien kynsiin. Olisipa hauska tietää kuinka tämä seikkailu päättyy!"
Pojat kuljettivat hänet hyvin komeaan huoneeseen, ja lihava, hymyilevä rouva otti heidät vastaan, mutta ei hän ensinkään pitänyt siitä, että tuollainen yksinkertainen peltolintu, joksi hän leivosta nimitti, tuotiin sisään. Sen päivän lupasi hän sitä sentään kärsiä, ja pojat saivat panna sen tyhjään häkkiin, joka oli ikkunalla. "Ehkä se voi huvittaa Papupoikaa!" lisäsi hän ja hymyili suurelle, vihreälle papukaijalle, joka itsetietoisena keinuttelihe renkaassaan komeassa messinkihäkissä. "Tänään on Papupojan syntymäpäivä!" virkkoi rouva typerän lapsellisesti, "sentähden on pieni peltolintu tullut onnittelemaan!"
Papupoika ei vastannut sanaakaan, kiikkui vain ylpeästi edestakaisin. Sen sijaan rupesi kaunis kanarialintu, joka viime kesänä oli kuljetettu tänne lämpöisestä, lemuavasta maastaan, täyttä kurkkua laulamaan.
"Kirkuja!" sanoi rouva ja viskasi valkoisen nenäliinan häkin peitteeksi.
"Piipii!" huokasi kanarialintu. "Sitä hirveää lumisadetta!" ja vaikeni siihen huokaukseensa.
Kopisti eli peltolintu, kuten rouva sanoi, joutui pieneen häkkiin aivan likelle kanarialintua, eikä papukaijakaan ollut kaukana. Ainoa inhimillinen liruloru, jonka Papupoika osasi lepertää ja joka usein kuului aika hullunkuriselta, oli: "ei, nyt ollaan ihmisiä!" Muuten sen kirkumista oli yhtä mahdoton ymmärtää kuin kanarialinnun viserrystä. Kopisti, joka nyt itse oli lintu, ymmärsi tietysti toveriansa erittäin hyvin.