"Minä lentelin vihreiden palmujen ja kukkivien mantelipuiden alla!" lauloi kanarialintu. "Veljieni ja siskojeni kanssa minä lentelin yli upeitten kukkien ja peilikirkkaan järven, jonka pohjalla kasvit nyökyttivät päitään. Minä näin monta kaunista papukaijaa, ne kertoivat niin hauskoja juttuja, niin pitkiä ja niin paljon juttuja."
"Ne olivat villejä lintuja!" vastasi papukaija, "niillä ei ollut minkäänlaista sivistystä. Ei, nyt ollaan ihmisiä! — Mikset sinä naura? Koska kerran rouva ja vieraat nauravat, niin kyllä sinunkin kelpaa nauraa. Se osoittaa suurta sivistyksen puutetta, kun ei osaa nauttia sukkeluuksista. Ei, nyt ollaan ihmisiä!"
"Oi, muistatko niitä kauniita tyttöjä, jotka tanssivat levitetyn teltan alla kukkivien puiden juurella? Muistatko makeita hedelmiä ja villien yrttien vilvoittavia mehuja?"
"Muistan kyllä!" vastasi papukaija, "mutta paljoa parempi minun on täällä. Ruoka on hyvää ja kohtelu tuttavallista. Minä tiedän, että minulla on terävä pää, ja muuta en pyydä. Ei, nyt ollaan ihmisiä! Sinä olet runoilijasielu, kuten sanotaan, minulla on laajat tiedot ja älyä; sinä olet niinsanottu nero, mutta sinä et osaa punnita asioita, sinä kohoat noihin korkeisiin luonnon säveliin, ja sentähden viskataan peite häkkisi päälle. Eipäs kohdella minua sillä tavalla, sillä minä olen maksanut enemmän! Minä herätän kunnioitusta nokallani ja osaan vivittää 'vits! vits! vits!' Ei nyt ollaan ihmisiä!"
"Oi sinua, sinä lämmin, kukoistava isänmaani!" visersi kanarilintu. "Ylistää tahdon sinun mustanpuhuvia puistojasi ja tyyniä lahdelmiasi, missä oksat suutelevat kirkasta vedenpintaa, ylistää tahdon välähtelevien veljieni ja siskojeni riemua siellä missä 'erämaan kasvihetteet' [kaktus-kasvit] itävät!"
"Heitä jo tuo ruikutus!" sanoi papukaija. "Sano jotakin, jolle voi nauraa! Nauru on korkeimman henkisen asteen merkki. Osaako koira tai hevonen nauraa? Eivät osaa! Itkeä ne osaavat, mutta naurun lahja on annettu ihmisille yksin. Hohhohhoh!" nauroi Papupoika ja lisäsi sukkeluuteensa: "nyt ollaan ihmisiä!"
"Sinä pieni, harmaa, tanskalainen lintu", virkkoi kanarilintu, "sinäkin olet joutunut vangiksi! Sinun metsissäsi on varmaan kylmä, mutta siellä on toki vapautta. Lähde lentoon! — ovat unohtaneet sulkea häkkisi; yläikkuna on auki. Lennä, lennä!"
Kopisti lähti lentoon, tuossa tuokiossa oli hän häkin ulkopuolella. Samassa narahti viereisen huoneen ovi, ja talon notkea, vihreäsilmä kissa astui huoneeseen ja alkoi pyydystellä häntä. Kanarialintu lentää lekotteli häkissään, papukaija räpytteli siipiään ja huusi: "nyt ollaan ihmisiä!" Kopistin valtasi kuoleman ahdistus, ja kauhuissaan lensi hän ulos ikkunasta, poikki kattojen ja katujen. Vihdoin viimein täytyi hänen pysähtyä lepäämään.
Vastapäätä oleva talo tuntui omituisen kotoiselta; ikkuna oli auki, ja hän lensi sisään. Se oli hänen oma huoneensa, hän istuutui pöydälle.
"Nyt ollaan ihmisiä!" virkkoi hän papukaijan perässä, itsekään ajattelematta mitä oikeastaan sanoi; ja samassa hetkessä oli hän kopisti, mutta istui pöydällä.