— Älkää heti menkö tulen ääreen, sanoi prinssi. — Voitte helposti saada kylmää kasvoihinne ja käsiinne!
— Kylmää! sanoi Pohjatuuli ja nauroi ääneensä. — Kylmää! Sehän juuri on suurin huvini. Mikä koipeliini sinä muuten olet? Mitenkä sinä olet tullut tuulien luolaan?
— Hän on minun vieraani! sanoi vanhus, — ja jollet sinä tyydy siihen selitykseen, niin voit joutua pussiin! Nyt tiedät päätökseni.
Kas se auttoi ja Pohjatuuli kertoi, mistä hän tuli ja missä hän nyt oli ollut melkein koko kuukauden.
— Jäämereltä minä tulen, sanoi hän. — Olen ollut Beeren-Eilandilla venäläisten valaanpyytäjien kanssa.
Istuin ja nukuin vuorilla, kun he purjehtivat Nordkapista. Kun minä välillä vähän heräsin, lenteli myrskylintu kintereilläni. Se on hullunkurinen lintu, se tekee väkevän lyönnin siivillään ja sitten se pitää niitä liikuttamatta levällään ja sillä on silloin tarpeeksi vauhtia.
— Älä vain kerro niin laajalti, sanoi tuulien äiti. — Ja sitten sinä siis tulit Beeren-Eilandille?
— Siellä on ihanaa! Siellä on tanssipermanto niin sileä kuin lautanen! Puoleksi sulanutta, sammalensekaista lunta, teräviä kiviä ja valaitten ja jääkarhujen luurankoja siellä oli. Ne olivat kuin jättiläisten käsiä ja jalkoja homeisen vihannan peitossa. Ei olisi luullut auringon koskaan paistaneen niihin. Minä hiukan puhalsin pois sumua, jotta voisi nähdä majan. Se oli laivahylyistä tehty ja valaannahalla päällystetty talo. Lihapuoli oli ulospäin, se oli täynnä punaista ja vihreää. Katolla istui möristen elävä jääkarhu. Minä menin rannalle, katselin linnunpesiä, katselin alastomia poikasia, jotka huusivat ja töllistelivät. Silloin minä puhalsin noihin tuhansiin kitoihin ja ne oppivat sulkemaan suunsa. Alimpana piehtaroivat mursut kuin mitkäkin elävät sisälmykset tai jättiläismadot, joilla on sianpää ja kyynäränpituiset hampaat!
— Sinä kerrot hyvin, poikaseni! sanoi äiti. — Vesi kihoaa suuhuni, kun sinua kuuntelen.
— Sitten lähdettiin saalistamaan. Harppuuni pistettiin mursun rintaan, niin että höyryävä verisäde suihkuna nousi yli jään. Silloin ajattelin minäkin leikkiäni: minä puhalsin, annoin purjehtijoideni, vuorenkorkuisten jäätunturien, litistellä veneitä. Hui, kuinka vinguttiin ja huudettiin, mutta minä vinguin lujemmin! Kuolleita valaanruumiita, kirstuja ja touveja heidän täytyi tyhjentää jäälle! Minä ravistelin lumihiutaleita heidän ympärilleen ja annoin heidän litistyneissä aluksissaan ajelehtia saaliineen eteläänpäin maistamaan suolavettä. He eivät koskaan enään tule Beeren-Eilandille!