— Sinä olet siis tehnyt pahaa! sanoi tuulien äiti.
— Mitä hyvää minä olen tehnyt, sen saavat toiset kertoa! sanoi Pohjatuuli. — Mutta tässähän on veljeni lännestä, hänestä pidän enimmän heistä kaikista. Hän maistuu mereltä ja tuo mukanaan ihanan viileyden!
— Onko se pieni Zefyr? kysyi prinssi.
— On kyllä se Zefyr! sanoi vanhus, — mutta mikään pieni hän ei kuitenkaan ole. Ennen vanhaan oli hän kaunis poika, mutta nyt se on ohi!
Hän oli villi-ihmisen näköinen, mutta hänellä oli yllään pudotussuoja, jottei hän loukkaantuisi. Kädessään hän piti mahonkinuijaa, joka oli hakattu amerikkalaisesta mahonkimetsästä. Vähempi ei kelvannut.
— Mistä sinä tulet? kysyi hänen äitinsä.
— Aarniometsistä, sanoi hän, — missä piikkiset lianit muodostavat aidan joka puun väliin, missä vesikäärme makaa märässä ruohossa ja ihmiset tuntuvat tarpeettomilta.
— Mitä sinä siellä teit?
— Minä katselin syvää jokea, näin, kuinka se syöksyi kalliosta, muuttui vaahdoksi ja lensi pilviä kohti kannattamaan taivaankaarta. Minä näin villin puhvelin uivan joessa, mutta virta tempasi sen mukaansa. Se ajelehti villisorsien parven mukana, joka lensi ilmaan siellä, missä vesi syöksyi alas. Puhvelin täytyi mennä alas, siitä minä pidin ja puhalsin sellaisen myrskyn, että ikivanhat puut purjehtivat alas ja muuttuivat lastuiksi.
— Ja muuta et sinä ole toimittanutkaan? kysyi vanhus.