Se se vasta oli purjehdusretki! Milloin olivat metsät niin tiheät ja pimeät, milloin ne olivat kuin kaunein puutarha auringonpaisteineen ja kukkineen, ja siellä oli suuria linnoja lasista ja marmorista. Parvekkeilla seisoi prinsessoja ja kaikki he olivat pieniä tyttöjä, jotka Jalmari hyvin tunsi, hän oli ennen leikkinyt heidän kanssaan. He ojensivat kätensä ja jokainen piteli mitä kauneinta sokeriporsasta, minkä ikinä joku torttumuija saattoi myydä, ja Jalmari tarttui, ohi purjehtiessaan, sokeriporsaan toiseen päähän ja prinsessa piteli lujasti kiinni, ja niin sai kumpikin palasensa, hän pienimmän, Jalmari kaikkein suurimman! Joka linnan luona seisoi vartijoina pieniä prinssejä, ne tekivät kunniaa kultasapeleilla ja antoivat sataa rusinoita ja tinasotamiehiä. Ne olivat oikeita prinssejä!
Milloin purjehti Jalmari läpi metsien, milloin ikäänkuin suurten salien tai kylien läpi. Hän kulki myöskin sen kylän läpi, missä hänen lapsenpiikansa asui, hän, joka oli kantanut häntä, kun hän oli aivan pieni poika ja joka oli pitänyt niin paljon hänestä, ja hän nyökytti ja viittaili ja lauloi sen kauniin runon, jonka hän itse oli sepittänyt ja lähettänyt Jalmarille:
Sua, Jalmari, kullan murunen, sua muistelen aina, aina, sun purppuraposkias, joille en ma enää suukkosta paina! Sun ensi sanas ma kuulla sain, näin kyynelet eron hetken. Sa, enkeli tarhoista taivaan, ain' Isä siunatkoon elos retken!
Ja kaikki linnut lauloivat mukana, kukkaset tanssivat varsissaan ja vanhat puut nyökkäsivät, ikäänkuin Nukku-Matti olisi kertonut satuja heillekin.
Keskiviikko.
Oi, kuinka kaatamalla ulkona satoikin! Jalmari saattoi kuulla sen unissaan ja kun Nukku-Matti avasi ikkunan, ulottui vesi ikkunanpieleen asti. Ulkona lainehti kokonainen järvi, mutta talon luona oli mitä kaunein sää.
— Tahdotko lähteä purjehtimaan, pikku Jalmari? kysyi Nukku-Matti. — Silloin voit tänä yönä käväistä vieraissa maissa ja tulla aamuksi takaisin.
Ja niin Jalmari yhtäkkiä oli pyhävaatteet yllään kauniissa laivassa, ja heti tuli ihana ilma, ja he purjehtivat pitkin katuja, kiersivät kirkon, ja nyt oli ympärillä vain suurta, aavaa merta. He purjehtivat niin kauan, ettei maata enää erottanut, ja näkivät parven haikaroita, nekin olivat matkalla kotoa päin lämpimiin maihin. Haikarat lensivät perätysten ja ne olivat jo lentäneet kauas, kauas! Yksi niistä oli niin väsynyt, että sen siivet tuskin enää kannattivat sitä, se oli viimeisenä jonossa ja pian se jäi kauas toisten jälkeen. Vihdoin se vaipui siivet levällään alemmaksi ja alemmaksi; se räpytti vielä pari kertaa siipiään, mutta ei siitä ollut apua. Nyt sen jalat koskettivat laivan köysiä, nyt se luisui alas purjetta pitkin ja tupsis! Siinä se seisoi kannella.
Silloin laivapoika otti ja pani sen kanakoppiin kanojen, hanhien ja kalkkunain joukkoon. Haikararukka seisoi alakuloisena niiden keskellä.
— Mokomakin! sanoivat kanat.