Pääskyset eivät tietäneet mitään, mutta haikara näytti miettivältä, nyökkäsi päätään ja sanoi:
— Kyllä, minä luulen. Kohtasin muutamia uusia laivoja, kun lensin Egyptistä. Laivoissa oli mahtavia mastopuita. Uskallan sanoa, että ne olivat niitä, ne lemusivat kuuselta. Voin sanoa terveisiä, ne ylpeilevät, ne ylpeilevät!
— Oi, kunpa minäkin olisin tarpeeksi suuri lentääkseni meren yli.
Mimmoinen on oikeastaan tuo meri ja mitä se muistuttaa?
— Kävisi liian pitkäksi sitä kuvata! sanoi haikara ja sitten se meni.
— Iloitse nuoruudestasi! sanoivat auringonsäteet. — Iloitse terveestä kasvustasi, nuoresta elämästä, joka sinussa on!
Ja tuuli suuteli puuta ja kaste itki kyyneliä sen yli, mutta sitä ei kuusi ymmärtänyt.
Joulunaikaan kaadettiin aivan nuoria puita, puita, jotka usein eivät olleet edes niin suuria tai sen ikäisiä kuin tämä kuusi, jolla ei ollut lepoa eikä rauhaa, mutta joka aina tahtoi pois. Nämä nuoret puut, ja ne olivat juuri kaikkein kauneimmat, saivat aina pitää oksansa, ne pantiin vankkureille ja hevoset läksivät vetämään niitä metsästä.
— Minne ne viedään? kysyi kuusi. — Ne eivät ole suuremmat kuin minä, vieläpä siellä oli yksi, joka oli paljoa pienempi. Miksi ne saivat pitää kaikki oksansa? Minne ne ovat matkalla?
— Sen tiedämme me, sen tiedämme me! visersivät harmaat varpuset. — Me olemme kaupungissa kurkistaneet sisään kaikista ruuduista, me tiedämme, minne ne ovat matkalla! Oi, ne joutuvat mitä suurimpaan loistoon ja ihanuuteen, mitä ajatella voi. Me olemme kurkistaneet sisään ikkunasta ja nähneet, että ne asetetaan keskelle lämmintä huonetta ja koristetaan mitä kauneimmilla tavaroilla, sekä kullatuilla omenilla, piparikakuilla, leikkikaluilla ja monilla sadoilla kynttilöillä!
— Entä sitten? kysyi kuusi ja värisi kaikkia oksiaan myöten. — Entä sitten? Mitä sitten tapahtuu?