— Niin, enempää emme ole nähneet. Se oli suurenmoista!
— Olenkohan minä syntynyt käymään tätä loistavaa tietä? riemuitsi puu. Se on vieläkin parempaa kuin kulkea meren yli. Kuinka minä kärsin ikävästä! Olisipa sentään joulu! Nyt minä olen korkea ja pitkä niinkuin nuo muut, jotka vietiin pois viime vuonna. Oi, jospa vain olisin vankkureilla! Olisinpa vain lämpöisessä huoneessa kaikkine sen loistoineen ja ihanuuksineen! Ja sitten —? Niin, sitten tulee jotakin vielä parempaa, vielä kauniimpaa, minkätähden ne muutoin niin koristaisivat minut! Täytyy tulla jotakin vielä suurempaa, vielä ihanampaa. Mutta mitä? Oi, minä kärsin! Minä kaipaan! En itsekään tiedä, mikä minun on.
— Iloitse minusta! sanoivat ilma ja auringonvalo. — Iloitse terveestä nuoruudestasi vapaassa luonnossa!
Mutta se ei ensinkään iloinnut. Se kasvoi kasvamistaan. Kesät, talvet se seisoi vihreänä, tummanvihreänä se seisoi. Ihmiset, jotka sen näkivät, sanoivat: se on kaunis puu. Ja joulun aikaan kaadettiin se ensimäisenä kaikista. Kirves iski syvään ytimen läpi, puu kaatui huoaten maahan, se tunsi sellaista tuskaa, sellaista voimattomuutta, ettei se ensinkään voinut ajatella mitään onnea. Se oli suruissaan siitä, että sen piti erota kotoa, paikalta, missä se oli kasvanut, tiesihän se, ettei se enää koskaan näkisi rakkaita, vanhoja tovereita, pieniä pensaita ja kukkia ympärillään, niin, ehkäpä ei edes lintuja. Lähtö ei ensinkään ollut miellyttävä.
Puu tuli tajuihinsa vasta, kun se pihamaalla, missä se yhdessä muiden puiden kanssa oli purettu kuormasta, kuuli miehen sanovan: Se on komea. Emme tarvitse mitään muuta kuin tämän.
Nyt tuli kaksi palvelijaa täydessä juhla-asussa ja kantoi kuusen suureen, kauniiseen saliin. Pitkin seiniä riippui muotokuvia ja suuren posliiniuunin luona seisoi ldinalaisia vaaseja, jalopeurat kansissa. Siellä oli keinutuoleja, silkkisohvia, suuria pöytiä täynnä kuvakirjoja ja leikkikaluja sata kertaa satojen taalarien arvosta — ainakin sanoivat lapset niin. Ja kuusi pystytettiin suureen hiekalla täytettyyn tynnyriin, mutta kukaan ei saattanut nähdä, että se oli tynnyri, siliä sen ympärille pantiin vihreää kangasta ja se seisoi suurella kirjavalla matolla. Oi, kuinka puu vapisi! Mitä tuleekaan tapahtumaan? Sekä palvelijat että neidit kulkivat ja koristivat sitä. Oksille ripustivat he pieniä, värillisestä paperista leikattuja verkkoja. Joka nurkka oli täytetty konvehdeilla. Kullatut omenat ja saksanpähkinät riippuivat ikäänkuin ne olisivat olleet kiinni kasvaneita, ja yli sata punaista, sinistä ja valkeaa pientä kynttilää kiinnitettiin oksiin. Nuket, jotka näyttivät yhtä eläviltä kuin ihmiset — puu ei koskaan ennen ollut nähnyt sellaisia — liitelivät vihannassa ja ylimmä latvaan pantiin suuri tähti katinkullasta. Se oli komeaa, oikein erinomaisen komeaa!
— Illalla, sanoivat he kaikki, — illalla se tulee loistamaan!
— Oi, ajatteli puu, — olisipa vain ilta! Kunpa kynttilät pian sytytettäisiin. Ja mitähän sitten tapahtuu? Tuleekohan puita metsästä minua katselemaan? Lentävätköhän harmaat varpuset ikkunaan? Kasvankohan minä kiinni ja seison helyissäni talvet ja kesät?
Niin, kyllähän se oli asioista selvillä, mutta sillä oli oikein kuorensärky pelkästä ikävästä ja kuorensärky on puulle yhtä paha kuin päänsärky meille muille.
Nyt sytytettiin kynttilät. Mikä loisto, mikä komeus! Puu värisi siitä kaikkia oksiaan myöten niin, että kynttilät sytyttivät vihannan. Oikein kirveli.