— Herra varjelkoon! huusivat neidit ja sammuttivat kiireesti.
Nyt ei puu uskaltanut edes väristä. Oi, se oli kauheaa! Se niin pelkäsi kadottavansa jotakin komeudestaan, se oli aivan pyörällä päästään kaikessa tuossa loistossa. Ja nyt avautuivat molemmat kaksoisovet ja joukko lapsia törmäsi sisään, ikäänkuin ne olisivat aikoneet kaataa nurin koko puun. Vanhemmat ihmiset tulivat tyynesti jälessä. Pienokaiset seisoivat aivan ääneti — mutta vain hetkisen, sitten ne taas riemuitsivat, niin että raikui. He tanssivat puun ympärillä ja lahja toisensa perästä poimittiin.
— Mitä ne tekevät? ajatteli puu. Mitä nyt tulee tapahtumaan? Ja kynttilät paloivat aivan oksiin asti ja sitä myöten, kuin ne paloivat loppuun, sammutettiin ne ja sitten saivat lapset luvan ryöstää puun. Oi, ne syöksyivät sen kimppuun niin, että kaikki oksat risahtelivat. Jollei se olisi kultatähden kärjestä ollut köytetty kiinni kattoon, niin se olisi mennyt nurin.
Lapset tanssivat komeine leikkikaluineen ympärillä, kukaan ei enään katsonut puuhun, paitsi vanha lapsenpiika, joka kävi kurkistelemassa oksien väliin, mutta hän teki sen vain nähdäkseen, eikö sinne vielä olisi unohtunut viikuna tai omena.
— Kerro satu! Kerro satu! huusivat lapset ja vetivät pienen paksun miehen puun luo, ja hän istuutui aivan sen alle, sillä sitten me olemme luonnon helmassa, sanoi hän, ja puulle saattaa tehdä kummallisen hyvää kuunnella mukana. Mutta minä kerron vain yhden sadun. Tahdotteko kuulla sadun Ivede Avedesta vaiko Klumpe-Dumpesta, joka putosi alas portaita ja kuitenkin joutui kunniasijalle ja sai prinsessani?
Ivede-Avedesta! huusivat toiset, Klumpe-Dumpesta! huusivat toiset. Oli huutoa ja kirkunaa, ainoastaan kuusi vaikeni kokonaan ja ajatteli: enkö minä ensinkään joudu mukaan, eikö minun pidä mitään tehdä? Sehän oli ollut mukana, oli tehnyt, mitä sen piti tehdä.
Ja mies kertoi Klumpe-Dumpesta, joka putosi alas portaita ja kuitenkin joutui kunniasijalle ja sai prinsessan. Ja lapset taputtivat käsiään ja huusivat: kerro! kerro! He tahtoivat myöskin kuulla Ivede-Aveden, mutta he saivat vain sadun Klumpe-Dumpesta. Kuusi seisoi aivan hiljaa ja mietteissään, eivät koskaan olleet linnut metsässä kertoneet sellaista. Klumpe-Dumpe putosi alas portaita ja sai kuitenkin prinsessan! Niin, niin, sillä tavalla käy maailmassa! ajatteli kuusi ja uskoi, että se oli totta, koska se, joka kertoi, oli sellainen mukava mies. Niin, niin, kuka tietää, ehkä minäkin putoan alas portaita ja saan prinsessan! Ja se iloitsi siitä, että se seuraavana päivänä ehkä puetaan kynttilöihin, leikkikaluihin, kultaan ja hedelmiin.
— Huomenna minä en vapise! ajatteli se. — Iloitsen oikein koko loistostani. Huomenna saan taas kuulla sadun Klumpe-Dumpesta ja ehkä Ivede-Avedestakin. Ja puu seisoi hiljaa ja miettiväisenä koko yön. Aamulla tulivat renki ja piika sisään.
— Nyt loisto taas alkaa! ajatteli puu, mutta he laahasivat sen ulos huoneesta, ylös portaita, ullakolle, ja sinne pimeään nurkkaan, minne ei mikään päivä paistanut, he sen asettivat. Mitä tämä merkitsee? ajatteli puu. Mitähän minä täällä teen? Mitähän minä täällä saan kuulla? Ja se nojasi seinää vastaan ja seisoi ja ajatteli ja ajatteli. Ja hyvää aikaa sillä oli, sillä kului päiviä ja öitä. Ei ketään tullut sinne ylös ja kun sinne vihdoin joku tuli, niin hän tuli asettaakseen joitain suuria laatikoita nurkkaan. Puu seisoi aivan piilossa, olisi saattanut luulla, että se oli aivan unohdettu.
— Nyt on talvi tuolla ulkona, ajatteli puu. Maa on kova ja lumen peitossa, ihmiset eivät voi istuttaa minua. Sentähden minun varmaan pitää seisoa täällä levossa kevääseen asti. Kuinka hyvin se on ajateltu! Kuinka sentään ihmiset ovat hyviä! Kunhan täällä ei vain olisi niin pimeää ja niin kauhean yksinäistä! Ei edes pientä jänistä! Siellä metsässä oli sentään niin hauskaa, kun oli lunta maassa ja jänis juoksi ohi, niin jopa silloinkin, kun se hyppäsi ylitseni, mutta siitä en silloin pitänyt. Täällä ylhäällä on sentään hirveän yksinäistä.