— Pii, pii! sanoi samassa pieni hiiri ja livahti esiin. Ja sitten tuli vielä toinen pienoinen. Ne nuuskiskelivat kuusta ja livahtelivat sen oksien välitse.
— On julman kylmä! sanoivat pienet hiiret. — Muuten täällä on ihanat olot. Eikös ole, sinä vanha kuusi?
— Minä en ole ensinkään vanha, sanoi kuusi, — on monta, jotka ovat paljoa vanhemmat kuin minä.
— Mistä sinä tulet? kysyivät hiiret, — ja mitä sinä tiedät? Ne olivat kuin olivatkin hirveän uteliaita. — Kerro meille toki kauneimmasta paikasta maan päällä. Oletko ollut siellä? Oletko ollut ruokasäiliössä, missä on juustoja hyllyillä ja riippuu kinkkuja katossa, missä tanssitaan talikynttilöillä ja missä mennään laihoina sisään ja tullaan lihavina ulos.
— Sitä en tunne, sanoi puu, — mutta metsän tunnen, missä aurinko paistaa ja missä linnut laulavat. Ja sitten se kertoi kaikki nuoruudestaan eivätkä pienet rotat olleet koskaan ennen kuulleet sellaista. Ja ne kuuntelivat ja sanoivat:
— Kuinka paljon sinä oletkaan nähnyt! Kuinka sinä olet ollut onnellinen!
— Minäkö! sanoi kuusi ja mietti sitä, mitä itse oli kertonut. — Niin, ne olivat oikeastaan hyvin hauskoja aikoja! Mutta sitten se kertoi jouluaatosta, jolloin se oli ollut koristettuna leivoksilla ja kynttilöillä.
— Oi, sanoivat pienet hiiret, — kuinka sinä olet ollut onnellinen, sinä vanha kuusi!
— Minä en ole ensinkään vanha, sanoi puu, — tänä talvenahan minä olen tullut metsästä. Olen parhaassa iässäni, olen vain hiukan tanakka-kasvuinen.
— Kuinka sinä kerrot kauniisti! sanoivat pienet hiiret, ja seuraavana yönä tulivat ne mukanaan neljä muuta pientä hiirtä, joiden piti saada kuulla puun kertovan, ja kuta enemmän se kertoi, sitä selvemmin se muisti kaikki ja siitä tuntui: ne olivat sentään aika hauskoja aikoja! Mutta ne voivat palata, ne voivat palata! Klumpe-Dumpe putosi alas portaita ja sai kuitenkin prinsessan, ehkä minäkin voin saada prinsessan. Ja sitten ajatteli kuusi erästä pientä herttaista koivua, joka kasvoi metsässä. Se oli kuuselle oikea kaunis prinsessa.