Raunioita mahtavista kaupungeista väkevän Tonavan varrella, kaupungeista, joita ei meidän aikamme ole tuntenut — kaikkien yli kiidetään, mutta tulevien muistojen rikkaille seuduille, seuduille joita aika synnyttää — pysähtyy ilmakaravaani ja nousee sitte taas korkeuteen.
Tuossa Saksa — jota aikoinaan kaarsi mitä tihein rautateitten ja kanavien verkko — maa, jossa Luther puhui, Göthe lauloi ja Mozart aikoinaan piteli sävelten valtikkaa. Suuret nimet loistavat tieteessä ja taiteessa, nimet joita emme me tunne. Päivä viivytään Saksassa ja päivä pohjolassa, Örstedin ja Linnén isänmaassa, sekä Norjassa, vanhojen sankarien ja nuorten pohjolan poikien maassa. Islantiin poiketaan kotimatkalla; Geysir ei enään kiehu, Hekla on sammunut, mutta Sadun ikuisena kivitauluna seisoo väkevä kallio meren hyrskyissä.
"Europassa on paljon nähtävää!" sanovat nuoret amerikkalaiset; "ja me olemme nähneet sen kahdeksassa päivässä; se käy päinsä, kuten suuri löytöretkeilijä — mainitaan nimi, joka kuuluu heidän aikaansa — teoksessaan 'Europpa nähtynä kahdeksassa päivässä' osoittaa."
PIILIPUUN ALLA.
Kjögen seutu on hyvin autio ja paljas; kaupunki kyllä on meren rannalla ja se on aina kaunista, mutta voisi siellä kuitenkin olla paljon kauniimpaa kuin siellä on: tasaisia maita yltympärillä ja pitkä matka metsään; mutta kun seutu on oikein kotoinen, löytää sieltä aina jotakin kaunista, jotakin jota maailman kauneimmillakin seuduilla saattaa kaivata. Ja se on myönnettävä, että Kjögen syrjällä, missä pari pientä, köyhää puutarhaa kulki joen vartta pitkin, joka virtasi mereen, kesäisin saattoi olla aika kaunista. Sitä mieltä olivat varsinkin ne molemmat pienet naapurinlapset, Knut ja Johanna, jotka siellä leikkivät ja karviaismarjapensaiden alatse ryömivät toisiaan tervehtimään. Toisessa puutarhassa seisoi selja, toisessa vanha piilipuu ja piilipuun alla lapset erityisen mielellään leikkivät, ja heillä oli lupa leikkiä vaikka puu kasvoi ihan joen partaalla, joten he helposti olisivat voineet pudota veteen, mutta valvoohan Jumalan silmä pienokaisia, muuten heidän kävisikin hullusti; he olivatkin hyvin varovaiset, poika pelkäsi vettä siihen määrin, ettei häntä kesällä mitenkään tahtonut saada rantaan, missä muut lapset niin mielellään pulikoivat; häntä pilkattiin sen asian tähden ja hänen täytyi se kärsiä; mutta sitte näki naapurin pieni Johanna unta, että hän souteli veneessä Kjögen lahdella ja Knut tuli sinne hänen luokseen; ensin ulottui vesi hänen kaulaansa ja sitte se peitti koko pään; ja siitä hetkestä jolloin Knut tämän unen kuuli, ei hän kärsinyt että häntä sanottiin pelkuriksi, hän viittasi aina Johannan uneen; se oli hänen ylpeytensä, mutta veteen ei hän mennyt.
Köyhät vanhemmat tapasivat usein toisensa ja Knut ja Johanna leikkivät puutarhassa ja maantiellä, jonka ojanvarsilla kasvoi kokonaisia piilipuurivejä, ja ne eivät olleet kauniit; niiden latvat olivat niin tylpät, mutta eiväthän ne olleetkaan kaunistuksena, niiden tarkoitus olikin tehdä hyötyä; kauniimpi oli vanha piilipuu puutarhassa ja sen alla viettivät he monta hauskaa hetkeä.
Kjögessä on suuri tori ja markkina-aikaan olivat kokonaiset kadut täynnä telttoja, joissa myytiin silkkinauhoja, saappaita ja kaikellaista tavaraa; tungos oli suuri ja ilma tavallisesti sateinen, silloin hajusivat markkinakansan vaatteet, mutta piparikakuistakin levisi mitä suloisin haju; niitä oli koko puoti täynnä, mutta kaikista hauskinta oli se, että mies joka niitä möi, aina markkina-ajaksi asettui asumaan pikku Knutin vanhempien luo ja häneltä tipahti tietysti silloin tällöin Knutille pieni piparikakku, josta Johannakin sai osansa. Mutta melkein vielä parempi asia oli se, että piparikakkukauppias osasi kertoa satuja ja miltei mistä hyvänsä, piparikakuistaankin; niistä kertoi hän yhtenäkin iltana sadun, joka teki lapsiin niin syvän vaikutuksen, etteivät he sitte koskaan unohtaneet sitä, ja taitaapa yksin tein olla paras että mekin kuulemme sen, varsinkin kun se on lyhyt.
"Myymäpöydällä makasi kaksi piparikakkua", sanoi hän, "toinen oli miehen muotoinen, hattu päässä, toinen kuin neitonen ilman hattua, mutta lehtikultaa hiuksissa; heidän kasvonsa olivat sillä puolella joka oli ulospäin ja siltä puolelta heitä oli katseltava eikä nurjalta puolelta, siltä puolelta ei koskaan pidä ketään ihmistä katsella. Miehellä oli vasemmalla puolella karvas manteli, se oli hänen sydämensä, neitonen sen sijaan oli pelkkää piparikakkutaikinaa. He makasivat näytteinä myymäpöydällä, he makasivat siinä pitkät ajat ja sitte he rupesivat rakastamaan toisiaan, mutta he eivät sanoneet sitä toisilleen ja se täytyy tehdä, jos asiasta jotakin valmista toivoo."
"Hän on mies, hänen täytyy lausua ensimäinen sana", ajatteli tyttö, mutta olisi sentään mielellään tahtonut tietää saavansa vastarakkautta.
Miehen ajatukset olivat paljon ahneemmat — miesväen ajatukset ovat aina ahneemmat; hän näki kerran unta, että hän oli elävä katupoika ja omisti neljä killinkiä, ja hän osti neitosen ja söi hänet.