Ja päiväkausia ja viikkokausia he makasivat myymäpöydällä, kävivät ihan kuiviksi ja neitosen ajatukset tulivat yhä hienommiksi ja naisellisemmiksi: "minulle on siinä yllin kyllin että olen maannut myymäpöydällä hänen kanssaan!" ja sitte hän meni poikki vyötäisten kohdalta.
"Jos hän olisi tietänyt kuinka minä häntä rakastan, niin hän kyllä olisi kestänyt kauvemmin!" ajatteli mies.
"Semmoinen juttu se oli, ja tässä he ovat molemmat!" sanoi kakkujenmyyjä. "He ovat merkilliset ihmeellisten elämänvaiheittensa ja sanattoman rakkautensa tähden, joka ei koskaan johda mihinkään. Kas tuossa te saatte heidät!" ja sitte hän antoi Johannalle miehen joka oli eheä ja Knut sai katkenneen neitosen, mutta lapset olivat niin innostuneet kertomukseen, etteivät he raaskineet syödä rakastavaisia.
Seuraavana päivänä veivät he piparikakut Kjögen kirkkomaalle, jossa mitä kaunein muratti kesät, talvet rehevänä mattona peittää aidan; ja he asettivat piparikakut vihreään nurmeen päiväpaisteeseen ja kertoivat toisille lapsille tarinan sanattomasta rakkaudesta, sillä tarina oli kaunis, sitä mieltä he kaikki olivat ja kun he sitte katsahtivat piparikakkupariin, niin silloin oli joku suuri poika häijyyttään syönyt katkenneen neitosen, lapset itkivät häntä ja sitte — sen he varmaan tekivät jottei mies raukka jäisi yksin maailmaan — niin, sitte he söivät hänetkin, mutta tarinaa eivät he ikinä unohtaneet.
Aina olivat lapset yhdessä seljan luona ja piilipuun alla ja pieni tyttö lauloi hopeanheleällä äänellään mitä ihanimpia lauluja; Knut ei ollut saanut sävelten lahjaa, mutta sanat hän osasi ja onhan sitä siinäkin. — Kjögeläiset, yksin rautakauppiaan rouvakin, pysähtyivät kuuntelemaan Johannaa. "Sillä pienellä tytöllä on herttainen ääni!" sanoi hän.
Ne olivat onnen päiviä, mutta ei niitä aina kestä. Naapurit erosivat; pienen tytön äiti oli kuollut, isän piti mennä uusiin naimisiin Köpenhaminassa ja siellä ansaita leipänsä; hänen piti saada joku vahtimestarin paikka, se kuului olevan hyvin tuottava. Ja kyynelsilmin erosivat naapurit, varsinkin itkivät lapset; mutta vanhemmat lupasivat kirjoittaa toisilleen vähintäin kerran vuodessa. Ja Knut pantiin suutarinoppiin, eihän saattanut antaa sen pitkän pojan enään laiskotella. Ja sitte hän pääsi ripille!
Oi kuinka mielellään hän juhlapäivänään olisi tahtonut päästä Köpenhaminaan näkemään pientä Johannaa, mutta ei hän päässyt sinne eikä hän koskaan ollut siellä käynyt, vaikkei Köpenhamina ole kuin viiden penikulman päässä Kjögestä: tornit Knut kyllä kirkkaalla säällä oli nähnyt lahden takaa ja rippipäivänä näki hän selvästi Frue Kirken kultaisen ristin loistavan.
Oi kuinka hän ajatteli Johannaa! muistelikohan hän häntä? — Muisteli kyllä! — Joulun tienoilla tuli hänen isältään kirje Knutin vanhemmille, hyvin hänen kävi Köpenhaminassa ja Johannan kaunis ääni näytti tuottavan paljon onnea; hänellä oli paikka siinä teatterissa missä lauletaan; ja ansaitsi hän jo vähän rahaakin ja niistä lähetti hän nyt rakkaille naapuriväille kokonaisen riikin taalarin, että jouluaatoksi toimittaisivat sillä jotakin lystiä; heidän piti juoda hänen maljansa, sen oli hän omin käsin liittänyt jälkikirjoitukseen ja siinä sanottiin myöskin: "Ystävällinen tervehdys Knutille!"
He itkivät kaikki, vaikka uutiset olivat niin iloiset, mutta he itkivätkin ilosta. Joka päivä oli Johanna ollut hänen mielessään ja nyt hän näki, että Johannakin ajatteli häntä. Ja jota enemmän hän varttui nuorukaiseksi, sitä selvemmäksi hänelle selvisi, että hän rakastaa Johannaa niin että hänen täytyy tulla hänen pikku vaimokseen, ja hymy leikitteli Knutin suupielissä ja entistä reippaammin kiristi hän pikilankaa ja jalka pingoitti polvihihnaa: naskali pisti syvälle sormeen, mutta ei se tehnyt mitään. Hän ainakaan ei rupea olemaan sanattomana niinkuin piparikakut, se satu oli opettanut hänelle paljon.
Ja sitte hän tuli sälliksi ja köytti laukun selkäänsä. Köpenhaminaan aikoi hän nyt vihdoinkin ensi kerran eläissään ja hänellä oli siellä tiedossa mestari. Kyllä Johanna nyt hämmästyy ja ilostuu. Hän oli seitsemäntoista vuoden vanha ja Knut oli yhdeksäntoista.