Satuja ja tarinoita IV

by H. C. Andersen

Hän aikoi jo Kjögessä ostaa hänelle kultasormuksen, mutta sitte tuli hänen mieleensä, että hän varmaan Köpenhaminassa saa paljon kauniimman; ja sitte hän sanoi hyvästi vanhuksille ja syysmyöhällä, tuulessa ja sateessa hän reippaasti, omin jaloin läksi taivaltamaan pääkaupunkiin; lehdet putoilivat puista; likomärkänä saapui hän Köpenhaminaan uuden mestarinsa luo.

Seuraavana sunnuntaina aikoi hän käydä tervehtimässä Johannan isää. Hän puki ylleen uudet pyhävaatteet ja uuden, Kjögestä ostetun hatun, se puki Knutia erinomaisesti, hän olikin aina ennen käyttänyt lakkia. — Ja hän löysi talon jota etsi ja kiipesi ylös korkeita portaita; ihan pää meni pyörälle, kun ajatteli miten päällätysten ihmiset asuivat täällä vilisevässä kaupungissa.

Aika varakkaalta siellä huoneessa näytti ja ystävällisesti Johannan isä otti hänet vastaan; rouvallehan hän oli ventovieras, mutta hänkin antoi hänelle kättä ja kahvia.

"Johanna tulee iloiseksi kun saa sinut nähdä!" sanoi isä; "sinustahan on tullut oikein korea poika! — ja jahka nyt näet Johannan! se tyttö tuottaa minulle nyt jo iloa ja tulevaisuudessa vielä enemmän, Jumalan avulla! hänellä on oma huone ja siitä hän maksaa meille vuokraa!" ja isä koputti kohteliaasti hänen oveensa, ikäänkuin hän olisi ollut vieras mies ja sitte he astuivat huoneeseen. Olipa siellä kaunista! sellaista kamaria varmaan ei ollut koko Kjögessä, itse kuningattarella ei saattanut olla kauniimpaa kamaria! Siellä oli lattiamatto, uutimet jotka ulottuivat maahan asti, oikea samettinen tuoli ja yltympärillä kukkasia ja kuvia ja peili, johon olisi saattanut juosta pää edellä, se oli suuri kuin ovi. Knut näki kaikki yhdessä silmänräpäyksessä eikä kuitenkaan nähnyt mitään muuta kuin Johannan; hän oli täysikasvanut tyttö, aivan toisellainen kuin Knut oli ajatellut, mutta paljon kauniimpi. Kjögessä ei ollut ainoaakaan tyttöä joka oli niinkuin hän, ja kuinka hän oli hieno! Mutta hän katsahti Knutiin niin kummallisen oudosti, ei sitä sentään kestänyt kuin silmänräpäyksen ajan, sitte lensi hän häntä vastaan ikäänkuin karatakseen hänen kaulaansa, ei hän sitä tehnyt, mutta hän oli sen tekemäisillään. Voi, kyllä hän tuli iloiseksi kun näki lapsuutensa ystävän! kyyneleet nousivat hänen silmiinsä ja hänellä oli niin paljon kyselemistä ja puhumista, alkaen Knutin vanhemmista aina seljapensaaseen ja piilipuuhun asti, ja hän kutsui niitä selja-emoksi ja piili-isäksi, ikäänkuin ne olisivat olleet ihmisiä, ja mikseikäs niitä olisi saattanut pitää ihmisinä yhtä hyvin kuin piparikakkuja! Niistä hän myöskin puhui ja niiden sanattomasta rakkaudesta, kuinka ne makasivat myymäpöydällä ja taittuivat — mutta veri poltti Knutin kasvoilla ja hänen sydämensä sykki kiivaammin kuin tavallisesti; ei, ei hän ollut käynyt yhtään ylpeäksi! — Hänen ansionsa se oli sekin, että vanhemmat pyysivät häntä jäämään sinne koko illaksi — Knut sen kyllä huomasi. Ja Johanna kaasi teetä ja ojensi Knutille omasta kädestään kupin ja sitte hän otti kirjan ja luki heille ääneen ja Knutin mielestä kuvasi se mitä hän luki, juuri hänen rakkauttaan, se sopi niin täydellisesti hänen ajatuksiinsa; ja sitte lauloi Johanna yksinkertaisen laulun, mutta hänen suussaan tuli siitä kokonainen tarina, hänen sydämensä tuntui olevan tulvillaan sitä laulua. Kyllä hän varmaan piti Knutista. Kyyneleet vierivät alas Knutin poskia, hän ei voinut sille mitään eikä hän saanut sanaakaan suustaan, hän tunsi kyllä, että hän on hyvin typerä, ja kuitenkin painoi Johanna hänen kättään ja sanoi: "sinulla on hyvä sydän, Knut, pysy aina sellaisena kuin olet!"

Se oli ihana ilta, ei se antanut sinä yönä nukkua eikä Knut nukkunutkaan. Hyvästi jättäessä oli Johannan isä sanonut: "no, käythän sinä nyt talossa! näytäppä nyt ettet anna koko talven kulua ennenkuin taas tulet meitä katsomaan!" — ja sopihan hänen siis taas sunnuntaina tulla taloon ja hän päätti tulla. Mutta joka ilta kun työ oli päättynyt — ja työtä tehtiin tulen valossa — läksi Knut kaupungille; hän käveli sitä katua, jonka varrella Johanna asui, katsahti hänen ikkunaansa, siellä oli miltei aina tulta, ja yhtenä iltana näki hän ihan selvään uutimilla hänen kasvojensa varjon; se oli ihana ilta! Mestarin rouva ei yhtään pitänyt siitä että hän aina oli kulussa, kuten hänen oli tapana sanoa, ja hän ravisti päätään, mutta mestari hymähti: "sehän on nuori mies!" sanoi hän.

"Sunnuntaina me tapaamme ja silloin minä sanon hänelle että hän aina on mielessäni ja että hänen täytyy tulla vaimokseni; minä kyllä olen vain köyhä suutarinsälli, mutta minusta voi tulla mestari, ainakin vapaamestari, minä kyllä ponnistan ja teen työtä —! niin, sen minä sanon hänelle, ei siitä sanattomasta rakkaudesta ole mihinkään, sen minä olen oppinut piparikakuilta."

Ja sunnuntai tuli ja Knut tuli, mutta kuinka ikävää! heidän täytyi lähteä ulos ja heidän täytyi sanoa se hänelle. Johanna painoi hänen kättään ja kysyi: "oletko ollut teatterissa? Sinne sinun kerran pitää tulla! minä laulan keskiviikkona ja jos sinulla silloin on aikaa, niin lähetän sinulle lipun; isäni tietää missä mestarisi asuu."

Kuinka ystävällinen hän oli! ja keskiviikkona päivällä tuli suljettu kotelo ilman kirjettä, mutta lippu oli kotelossa ja illalla meni Knut ensi kertaa eläissään teatteriin, ja mitä hän siellä näkikään — hän näki Johannan, niin kauniina, niin ihanaisena; tosin hän joutui naimisiin vieraan ihmisen kanssa, mutta se oli vain teatteria, se oli vain olevinaan sellaista, sen Knut kyllä tiesi, eihän Johanna toki muuten olisi raaskinut lähettääkään hänelle lippua ja kutsua häntä katselemaan sellaista; ja kaikki ihmiset taputtivat käsiään ja huusivat ääneen ja Knut huusi hurraata.

Itse kuningas hymyili Johannalle niinkuin hänkin olisi iloinnut hänestä. Voi kuinka pienen pieneksi Knut kävi omissa silmissään ja kuitenkin rakasti hän häntä niin lämpimästi ja pitihän hänkin Knutista ja miehen täytyi aina sanoa ensi sana, niinhän piparikakkuneitonenkin ajatteli; siihen kertomukseen oli kätketty paljon.

Niinpian kun sunnuntai tuli, läksi Knut sinne; hänen mielensä oli harras kuin rippikirkkoon mennessä. Johanna oli yksin ja otti hänet vastaan, paremmin ei olisi voinut käydä.