"Hyvä on, että sinä tulet!" sanoi hän, "olin jo lähettämäisilläni isäni luoksesi, mutta sitte minulla oli sellainen tunne, että sinä kyllä tulet tänä iltana; minun täytyy nimittäin sanoa sinulle, että minä ensi perjantaina matkustan Ranskaan, minun täytyy, jotta minusta tulisi jotakin kelvollista." —
Knutin silmissä rupesi koko huone pyörimään, hänen sydämensä oli pakahtumaisillaan, mutta silmään ei tullut kyyneltäkään. Selvästi sen kuitenkin saattoi huomata kuinka surullinen hän oli; Johanna näki sen ja oli purskahtamaisillaan itkuun. "Sinä rehellinen, uskollinen sielu!" sanoi hän ja samassa irtaantui Knutin kieli siteistään ja hän sanoi hänelle kuinka lämpimästi hän häntä rakastaa ja että hänen täytyy tulla hänen omaksi vaimokseen; ja sitä puhuessaan huomasi hän, että Johanna kävi kalman kalpeaksi, hän päästi irti hänen kätensä ja lausui vakavana, suruissaan: "älä tee itseäsi ja minua onnettomaksi, Knut! minä pysyn aina hyvänä sisarenasi, johon voit luottaa —; mutta muuta en voi olla!" ja hän silitti pehmoisella kädellään hänen otsaansa. "Jumala antaa meille voimaa voittamaan paljon, kun vaan itse tahdomme!"
Samassa astui Johannan äitipuoli huoneeseen.
"Knut on aivan onneton siitä että minä matkustan!" sanoi hän; "ole toki mies!" ja hän taputti häntä olkapäälle, olisi luullut heidän puhuvan ainoastaan matkasta eikä mistään muusta. "Lapsi!" sanoi hän. "Ja koetappa nyt olla hyvä ja järkevä, niinkuin ennen piilipuun alla, kun me molemmat olimme lapsia!"
Knutista tuntui siltä kuin maailmasta olisi irtaantunut kappale, hänen ajatuksensa oli kuin lanka, joka tahdotonna lepattelee tuulessa. Hän jäi taloon, ei hän tietänyt olivatko he häntä pyytäneet, mutta hyvät ja ystävälliset he olivat ja Johanna antoi hänelle teetä ja hän lauloi; ei siinä ollut entistä sointua, mutta niin ihmeen ihanaa se oli, että sydän oli särkymäisillään, ja sitte he erosivat; Knut ei ojentanut hänelle kättään, mutta Johanna otti hänen kätensä ja sanoi: "annathan toki sisarellesi kätesi jäähyväishetkellä, sinä vanha leikkitoveri!" ja hän hymyili kyynelten seasta, ne valuivat alas poskia, ja hän toisti vieläkin: "veli!" Siitä totisesti ei ollut suurta apua! — Sellainen oli hyvästijättö.
Johanna purjehti Ranskaan, Knut käveli Köpenhaminan likaisia katuja — verstaan muut sällit kyselivät häneltä mitä hän tuumiskelee, paras lähteä heidän kanssaan lystäilemään, onhan hän nuori.
Ja he menivät yhdessä tanssipaikkaan; ja siellä oli monta kaunista tyttöä, mutta ei ketään niinkuin Johanna ja siellä missä hän oli luullut voivansa hänet unohtaa, sukelsi hän ilmielävänä hänen mieleensä. "Jumala antaa voimaa kantamaan paljon, kun vaan itse tahdomme!" hän oli sanonut; ja hartaus täytti hänen mielensä, hän pani kädet ristiin — ja viulut soivat ja neitoset tanssivat hänen ympärillään; hän pelästyi, tuntui siltä että hän on jossakin jonne ei Johannaa voi viedä ja olihan hän kuitenkin mukana, hän oli hänen sydämessään, — ja Knut läksi ulos, hän karkasi läpi katujen, astui talon ohi, jossa Johanna oli asunut, siellä oli pimeää, kaikkialla oli pimeää, outoa ja yksinäistä; maailma meni menojaan ja Knut kulki omia teitään.
Ja tuli talvi ja vedet jäätyivät, Knutin silmissä valmistautui kaikki hautajaisjuhlaan.
Mutta sitte tuli kevät ja kun ensimäinen höyrylaiva läksi matkalle, valtasi hänet sanomaton kaiho kauvas, kauvas maailmalle, mutta ei liian likelle Ranskaa.
Ja sitte hän heitti repun selkäänsä ja kulki kauvas Saksanmaalle, kaupungista kaupunkiin, ilman lepoa ja rauhaa; vasta kun hän tuli vanhaan hiljaiseen Nürnbergiin, näytti kulkuripoika hänessä asettuvan.