"Kyllä se joutui minun rikkaruohokimppuuni", sanoi sikopaimen, "se paloi jo aikoja sitte poroksi, mutta en minä muuta ymmärtänyt!"
"Muuta ymmärtänyt!" sanoivat kaikki. "Tietämättömyys! tietämättömyys; miten oletkaan suuri!" ja ne sanat saattoi sikopaimen pitää hyvänään, sillä häntä ne tarkoittivat eikä ketään muuta.
Ei lehteäkään ollut löydettävissä, ainoa lehti oli kuolleen kirstussa, mutta sitä ei kukaan tietänyt.
Ja raskaalla mielellä läksi kuningas itse metsään ja tuli paikalle, missä kasvi oli ollut. "Tässä puu kasvoi!" sanoi hän, "se on pyhä paikka!"
Ja se paikka aidattiin kultaisella aidalla ja siellä seisoi kunniavahti sekä yötä että päivää.
Kasvitieteen professori kirjoitti teoksen taivaallisesta kasvista ja sen johdosta hänet kullattiin ja se tuotti hänelle suurta iloa; ja kultaus puki sekä häntä että hänen perhettään ja se on hauskin puoli koko tässä kertomuksessa; sillä kasvi oli poissa ja kuningas pysyi alakuloisena ja surullisena — "mutta sellainen hän ennenkin oli!" sanoi kunniavahti.
HÄN El KELVANNUT MIHINKÄÄN.
Pormestari seisoi avoimen ikkunan ääressä; hänen yllään oli tärkkipaita ja kaularöyhyksessä koruneula; hänen partansa oli erinomaisen hyvin ajettu — omaa työtä; hän oli kuitenkin sattunut saamaan pienen haavan ja sen päälle oli pantu palanen sanomalehtipaperia.
"Kuuleppas, pieni poika!" huusi hän.
Pieni poika ei ollut kukaan muu kuin pyykkimuijan poika, joka juuri astui ikkunan ohi ja kunnioittaen otti lakin päästään; lippu oli taitettu niin että lakin saattoi pistää taskuun. Köyhissä, mutta puhtaissa ja erittäin hyvin paikatuissa vaatteissa, jalassa raskaat puukengät, seisoi poika nöyränä kuin itse kuninkaan edessä.