"Minä raadan niin että veri on pursumaisillaan kynsieni juuresta, mutta vähät siitä, kunhan vaan rehellisesti saan sinua eteenpäin maailmassa, sinä rakas lapseni!"
Samassa tuli vanhanpuoleinen vaimo, hän oli sekä vaatteiltaan että kasvoiltaan köyhän näköinen, ontui toista jalkaansa ja toisen silmän päällä riippui mahdottoman suuri valekihara. Tarkoitus oli että kiharan piti peittää silmä, mutta vamma tuli sen kautta yhä näkyvämmäksi. Hän oli pyykkimuijan ystävätär, naapurit olivat antaneet hänelle nimen "Kiharatukka Ontuva-Mari."
"Sinä raukka, kuinka sinä raadat ja seisot kylmässä vedessä! Kyllä sinä tarvitset jotakin lämmintä ja kuitenkaan eivät sinulle sitäkään soisi!" — ja pian oli pyykkimuija kuullut kaikki mitä pormestari oli pojalle puhunut; sillä Mari oli kuullut kaikki ja häntä oli harmittanut, että lapselle puhuttiin sellaisia hänen omasta äidistään ja siitä pisarasta, jonka hän sai, kun pormestarin suurissa päivälliskemuissa oli viiniä pullottain; "hienoja viinejä ja väkeviä viinejä! janon päällekin monelle! mutta sitä ei sanota juomiseksi! he kelpaavat, mutta sinä et kelpaa!"
"Niinkö hän sinulle puhui, lapsi!" sanoi pyykkimuija ja hänen huulensa värisivät ja vapisivat, "sinulla on äiti, joka ei kelpaa mihinkään! ehkäpä hän on oikeassa! mutta lapselle ei hänen pitäisi sitä sanoa! mutta paljon surua tuottaa minulle se talo!"
"Tehän palvelitte siellä, kun pormestarin vanhemmat elivät ja asuivat siellä; siitä on monta vuotta; monta suolakappaa on siitä ajasta syöty, on ehtinyt tulla jano!" ja Mari hymyili. "Pormestarilla on tänään suuret päivälliset, piti lähetettämän kielto, mutta oli liian myöhäistä ja ruoka oli jo valmiina. Talonmies sen minulle kertoi. Tunti sitte oli tullut kirje, että nuorempi veli oli kuollut Köpenhaminassa."
"Kuollut!" huudahti pyykkimuija ja kävi kalman kalpeaksi.
"Mitä ihmettä!" sanoi vaimo; "koskeeko se niin teihin? no niin, tehän tunsitte hänet siltä ajalta kun palvelitte talossa."
"Onko hän kuollut! Hän oli niin hyvä, niin sydämellinen ihminen! Ei taivaaseen tule monta sellaista!" ja kyyneleet valuivat alas hänen poskiaan. "Voi, Herra Jumala! minua pyörryttää! mutta minä joinkin pullon tyhjäksi! en sietänyt sitä! minä voin niin pahoin!" — ja hän nojausi kaidepuihin.
"Herranen aika, te olette huonoissa voimissa, muoriseni!" sanoi vaimo, "mutta ehkä se menee ohi! — ei, te olette oikein kipeä! taitaa olla paras että vien teidät kotiin!"
"Mutta vaatteet!"