"Kyllä minä pidän huolta niistä! käykää kiinni käsivarteeni! Poika jää tänne siksi aikaa vartioimaan vaatteita, sitte minä tulen ja pesen loput; eihän niitä ole kuin pikkuruikkusen!"
Jalat pyykkimuijan alla horjuivat.
"Minä seisoin liian kauvan kylmässä vedessä! En ole aamusta asti saanut suuhuni märkää enkä kuivaa! kuume kurmii ruumistani! Oi, Herra Jeesus, auta minut kotiin! lapsi raukkani!" ja vaimo itki.
Poika itki myöskin ja pian istui hän joella märän pyykin ääressä. Muijat kulkivat hitaasti, pyykkimuija horjahdellen, pitkin kujaa, he kiersivät kadun kulman ja suuntasivat askeleensa pormestarin talon ohi, mutta juuri siinä kaatui vaimo kadulle. Ihmisiä kokoontui ympärille.
Ontuva-Mari juoksi sisään pyytämään apua. Pormestari vieraineen tuli ikkunoihin katsomaan.
"Se on pyykkimuija!" sanoi hän, "hän on saanut janoonsa vähän liikaa; ei hän kelpaa mihinkään! sääli hänen koreaa poikaansa. Minä pidän oikein paljon lapsesta. Äiti ei kelpaa mihinkään!"
Ja muija saatiin tajuihinsa ja talutettiin köyhään kotiinsa ja pantiin vuoteeseen. Kelpo Mari toimitti hänelle kupillisen kuumaa olutta johon pani voita ja sokeria, se oli hänen mielestään paras lääke, ja sitte hän meni pyykkirantaan, huuhteli vaatteet parhaan taitonsa mukaan, mutta huonolla menestyksellä, sillä oikeastaan hän vaan veti märät vaatteet maalle ja kokosi ne yhteen läjään.
Illalla istui hän pyykkimuijan köyhässä huoneessa. Hän oli pormestarin kyökkipiialta saanut pari ruskeaa perunaa ja korean silavakimpaleen sairaalle, ja niistä poika ja Mari nyt söivät hyvän makupalan; sairas nautti kärystä ja väitti että se on niin ravitsevaa.
Ja poika pääsi nukkumaan samaan sänkyyn missä äiti makasi, mutta jalkapäähän, poikkipuolin, ja hän sai peitteekseen vanhan matonpätkän, joka oli ommeltu kokoon sinisistä ja punaisista kaistaleista.
Pyykkimuijan oli hiukan parempi; lämmin olut oli vahvistanut häntä ja hienon ruuan haju teki hänelle hyvää.