Rautaristikkojen takaa näkyy mies kalmankalpea, parta pitkänä, vanuneena: "olen tehnyt keksinnön, suurimman mikä vuosisatoihin on tehty!" huutaa hän, "ja minua on yli kaksikymmentä vuotta pidetty täällä vankeudessa!" — "Kuka hän on?" — "Mielipuoli!" sanoo houruinhuoneen vartia, "kaikkia sen ihmisen mieleen saattaa johtuakin! hän luulee, että voidaan liikkua höyryvoimalla!" Se on Salomon de Caus, höyryvoiman keksijä, joka ei saanut Richelieutä ymmärtämään aavistuksensa hämäriä sanoja ja joka kuoli houruinhuoneessa.
Tässä Kolumbus, jota kerran katupojat ajoivat takaa ja pilkkasivat siksi että hän tahtoi löytää uuden maailman — hän löysi sen: riemun kellot soivat kun hän voittajana palasi kotiin, mutta pian kaikuvat kateuden kellot voimakkaampina; maailmanlöytäjä, hän, joka nosti amerikkalaisen kultamaan merestä ja lahjoitti sen kuninkaalleen, saa palkakseen rautaiset kahleet ja pyytää että ne pantaisiin hänen ruumisarkkuunsa todistamaan aikalaistensa arvostelua.
Kuva seuraa kuvaa, rikas on kunnian orjantappuratie.
Sumussa ja pimeässä istuu mies, joka mittasi kuuvuorten korkeuden, joka tunkeutui taivaankappaleisiin ja tähtiin, mies mahtava, joka kuuli ja näki luonnon hengen, joka tajusi että maa hänen allaan kieppuu: Galilei. Kuurona, sokeana viettää hän vanhuuden vuosia, kärsimysten okaitten lävistämänä, kieltäymyksen tuskissa, vaivoin jaksaen jalkaa liikuttaa, samaa jalkaa jonka hän kerran polki maahan, puhjeten puhumaan: "se kieppuu sittenkin!"
Tässä nainen, jolla on lapsen mieli, innostusta ja uskoa — hän kantaa lippua taistelevan sotajoukon etunenässä, ja hän tuo synnyinmaalleen voiton ja pelastuksen. Riemu raikuu — ja raivo syttyy: Johanna d'Arc, noita, poltetaan. — Niin, tuleva vuosisata sylkee valkoiseen liljaan: Voltaire, ivan satyyri laulaa "la pucellesta".
Viborgin käräjissä polttaa Tanskan aateli kuninkaan lait — ne loistavat liekeissä, valaisevat aikaa ja lainlaatijaa, luovat sädekehän pimeään vankitorniin, missä hän istuu harmaapäänä, käyrävartisena, uurtaen sormillaan vakoja kivipöytään; hän oli kerran kolmen kuningaskunnan valtias, kansanomainen hallitsija, porvarin ja talonpojan ystävä: Kristian toinen. Kova oli hänellä luonto ja kovat olivat ajat. Vihamiehet kirjoittivat hänen historiansa. — Kahdenkymmenen ja seitsemän vuoden vankeuden muistamme ajatellessamme hänen verivelkaansa.
Tanskasta lähtee laiva, juurella korkean maston seisoo mies, hän luo viimeisen katseensa Hveeniin. Se on Tycho Brahe, joka nosti Tanskan nimen tähtiin asti ja sai palkakseen solvausta ja harmia — hän muuttaa vieraalle maalle: "Taivas on kaikkialla, mitä minä muuta tarvitsen!" kuuluvat hänen sanansa, kun hän, Tanskan kuuluisin mies, purjehtii pois vieraalle maalle, jossa häntä pidetään kunniassa ja jossa hän on vapaa.
"Oi vapaa! Kunhan pääsisi vapaaksi edes tämän ruumiin sietämättömistä tuskista!" kuuluu huokaus kautta aikain. Entä kuva? — Griffenfeld, tanskalainen Prometheus, kahlehdittuna Munkholman kalliosaareen.
Olemme Amerikassa, suuren joen varrella, ihmisjoukko on kerääntynyt paikalle, laiva lähtee juuri tuulta ja aaltoja vastaan, kamppailemaan luonnonvoimien kanssa; Robert Fulton on mies, joka luulee siihen pystyvänsä. Laiva lähtee liikkeelle; äkkiä se pysähtyy — joukko nauraa, viheltää ja kirkuu, hänen oma isänsä on mukana viheltämässä: "pöyhkeyttä! hulluutta! Se on hänelle oikein. Lukkojen ja telkien taakse hullu mies!" Samassa murtuu pieni naula, joka hetkiseksi pysäytti koneen, rattaat pyörivät, siivet työntävät tieltä veden vastustuksen, laiva purjehtii — —! Höyryn sukkula muuttaa tunnit minuuteiksi maailman maiden välillä.
Ihmissuku! Ymmärrätkö autuutta tuollaisessa tietoisuuden hetkessä, hetkessä, jolloin henki tajuaa tehtävänsä, silmänräpäyksessä, jolloin kaikki orjantappuratien repiminen — sekin johon itse on syypää — sulaa lääkkeeksi, terveydeksi, voimaksi ja kirkkaudeksi, epäsointu vaihtuu sopusoinnuksi, ihmiset näkevät Jumalan armon ilmestyksen, jonka hän osoitti yhdelle yksityiselle ja jonka tämä toi ilmi heille kaikille.