— Minä valan suuremman! sanoi professori. — Anna minulle vain varat! Minä tarvitsen hienoa silkkikangasta, neulaa ja lankaa, touveja ja köysiä sekä ilmapallojen vatsatippoja, ne puhistavat, keventävät ja nostavat. Ne matkaansaattavat paukauksen kanuunanvatsassa.
Hän sai kaikki mitä hän pyysi.
Koko maa kokoontui katsomaan suurta kanuunaa. Professori ei huutanut ennenkuin hän oli saanut pallon aivan valmiiksi, ja se oli täytettävä ja laskettava ilmaan.
Kirppu istui prinsessan kädellä ja katseli. Ilmapallo täytettiin, se pullistui ja sitä saattoi töin tuskin pidellä, niin villi se oli.
— Minun täytyy saada se ilmaan, jotta se jäähtyy, sanoi professori ja asettui koriin, joka riippui sen alla. — Yksin en voi sitä ohjata. Tarvitsen avukseni taitavan toverin. Täällä ei ole ketään muita kuin kirppu!
— Minä en mielelläni laskisi sitä, sanoi prinsessa, mutta ojensi kuitenkin kirpun professorille, joka asetti sen kädelleen.
— Päästäkää irti köydet ja touvit! sanoi hän. — Nyt ilmalaiva nousee!
He luulivat hänen sanovan: kanuuna.
Ja sitten kohosi ilmapallo kohoamistaan, pilvien yläpuolelle, pois villien maasta.
Pieni prinsessa, hänen isänsä ja äitinsä ja koko kansa seisoi ja odotti. He odottavat vieläkin, ja jollet sinä usko sitä, niin lähde villien maahan; siellä puhuu jokainen lapsi kirpusta ja professorista ja uskoo heidän palaavan, kun kanuuna on jäähtynyt. Mutta he eivät tule, he ovat kotona täällä meillä, ja he ovat omassa isänmaassaan, ajavat rautatiellä ensimmäisessä luokassa eikä neljännessä. Heillä on hyvät ansiot, suuri ilmapallo. Kukaan ei kysy, miten he ovat saaneet ilmapallon tai mistä se on kotoisin; he ovat varakasta väkeä, kunnioitettavaa väkeä, kirppu ja professori.