MITÄ VANHA JOHANNA KERTOI.
Tuuli humisee vanhassa piilipuussa.
Tuntuu siltä kuin kuulisi laulua; tuuli laulaa, puu kertoo. Jollet ymmärrä sitä, niin kysy vanhalta vaivaistalon Johannalta, hän tietää asiat, hän on syntynyt tässä pitäjässä.
Vuosia sitten, kun valtamaantie vielä kulki tästä, oli puu jo suuri ja merkillinen. Se oli samassa paikassa kuin se vieläkin on, räätälin valkeaksi rapatun ristikkotalon luona, likellä suota, joka siihen aikaan oli niin suuri, että siellä juotettiin karjaa, ja jossa kuuman kesän aikana pienet talonpoikaispojat juoksentelivat alastomina vedessä pulikoiden. Aivan puun alle oli hakatuista kivistä pystytetty virstanpatsas. Nyt se on kaatunut, karhunmarjanvarret peittävät sen.
Uusi valtamaantie rakennettiin rikkaan talonpoikaistalon toiselle puolelle, vanhasta tuli peltotie, suosta lammikko, joka on kokonaan limaskan peitossa. Kun sammakko putosi veteen, hajaantui vihanta ja musta vesi tuli näkyviin. Yltympärillä kasvoi ja kasvaa tussaria, osmankäämiä, kieloja ja keltaisia vesililjoja.
Räätälin talo kävi vanhaksi ja kallistui; katosta tuli taimilava, jossa kasvoi sammalta ja kynsilaukkaa. Kyyhkyslakka luhistui, ja rastas rakensi sinne pesänsä. Pääskyset ripustivat talonpäätyyn ja katon alle pesän toisensa viereen, ikäänkuin onni oikein olisi asustanut täällä.
Se olikin kerran täällä. Nyt oli elämä käynyt yksinäiseksi ja hiljaiseksi. Yksinään ja tylsänä asui siellä »Rasmus raukka», joksi häntä kutsuttiin. Hän oli syntynyt täällä, hän oli leikkinyt täällä, hän oli juossut ketojen poikki ja aitojen yli, pienenä pulikoinut aavassa suossa ja kiivennyt vanhaan puuhun.
Puu nosti kauniisti ja ylpeästi suuria oksiaan, niinkuin se nostaa niitä vielä nytkin, mutta myrsky oli jo hiukan vääntänyt runkoa ja aika tehnyt siihen revelmän. Nyt ovat tuuli ja sade tuoneet multaa revelmään; siinä kasvaa ruohoa ja vihantaa, yksinpä pieni pihlajapuukin on asettunut sinne.
Kun pääskyset keväällä tulivat, lentelivät ne puun ja katon ympäri, ne muurasivat ja paikkasivat vanhoja pesiään. Rasmus raukka antoi pesänsä pysyä pystyssä tai kaatua, kuinka vaan. Hän ei muurannut eikä tukenut sitä: »Mitä se auttaa!» oli hänen sananpartensa, ja se oli niinikään ollut hänen isänsä.
Hän jäi kotiinsa, pääskyset lensivät pois, mutta ne palasivat jälleen, nuo uskolliset eläimet. Rastas lensi ja tuli takaisin ja vihelsi lauluaan. Kerran osasi Rasmuskin viheltää kilpaa sen kanssa; nyt ei hän laulanut eikä viheltänyt.