Tuuli humisi vanhassa piilipuussa, se humisee vieläkin, on kuin kuulisi laulua. Tuuli laulaa, puu kertoo. Jollet ymmärrä sitä, niin kysy vanhalta vaivaistalon Johannalta, hän tietää, hän tuntee vanhat asiat, hän on kuin kronikkakirja, jossa on muistiinpanoja ja vanhoja muistoja.
Kun rakennus oli uusi ja hyvä, muutti kyläräätäli Iivari Ölse sinne vaimonsa Maarenin kanssa. Molemmat olivat ahkeria, rehellisiä ihmisiä. Vanha Johanna oli siihen aikaan lapsi, hän oli puusuutarin tytär, köyhimpiä pitäjässä. Monen hyvän voileivän sai hän Maarenilta, jolla ei ollut puutetta ruuasta. Maaren oli hyvissä väleissä herrasrouvan kanssa; aina hän nauroi ja oli iloinen, hän ei masentunut mistään, suutansa hän käytti, mutta myöskin käsiään. Hän käytti silmäneulaa yhtä nopeasti kuin suutaan ja hoiti sitäpaitsi talonsa ja lapsensa. Heitä oli miltei tusina, kokonaista yksitoista; kahdestoista jäi tulematta.
— Köyhällä kansalla on aina pesä täynnä poikasia, murisi herra. — Jos ne voisi hukuttaa kuin kissanpojat ja pitää vain yhden tai kaksi voimakkainta, niin olisi maailmassa vähemmän kurjuutta.
— Jumala varjelkoon! sanoi räätälin vaimo. — Lapsethan toki ovat Herran lahja. Ne ovat talon ilo. Joka lapsi on yksi isämeitä lisää. Jos tulee tiukka ja täytyy syöttää monta suuta, niin ponnistaa enemmän, keksii keinoja, kaikenlaisia rehellisiä apuneuvoja. Jumala ei jätä, jollemme me jätä.
Herraskartanon rouva oli hänen puolellaan, nyökäytti ystävällisesti päätään ja taputti Maarenia poskelle. Sen hän oli tehnyt monta kertaa ja myöskin suudellut häntä, mutta silloin rouva oli pieni lapsi ja Maaren hänen lapsenhoitajansa. Nämä molemmat pitivät toisistaan, eikä tämä kiintymys pettänyt.
Joka vuosi joulun aikaan lähetettiin herraskartanosta räätälin taloon talvivaroja: tynnyri jauhoja, sika, kaksi hanhea, nelikollinen voita, juustoa ja omenia. Se oli suuri lisä ruokasäiliöön. Iivari Ölse näyttikin silloin varsin tyytyväiseltä, mutta toi taas pian esiin vanhan sananpartensa: »Mitä se auttaa!»
Talossa oli siistiä ja somaa, ikkunoissa uutimet ja kukkia myöskin, sekä neilikkoja ja palsamiineja. Merkkausliina riippui kehyksissä seinällä ja vieressä riippui runomittainen syntymäpäivätoivotus; sen oli Maaren Ölse itse sepittänyt. Hän tiesi kuinka riimit ovat sovitettavat. Hän on miltei hiukan ylpeä sukunimestä »Ölse». Se oli ainoa sana tanskankielessä, joka oli loppusoinnussa »pölse» [makkara] sanan kanssa — silloin on kuitenkin aina jossakin suhteessa edellä muita, sanoi hän ja nauroi. Aina hän säilytti hyvän tuulensa; hän ei koskaan sanonut niin kuin mies: »Mitä se auttaa!» Hänen sananpartensa oli: »Luota itseesi ja Jumalaan!»' Sen hän teki, ja tämä piti koossa kaikki. Lapset menestyivät, tulivat suuriksi ja jättivät pesän, joutuivat kauas ja kunnostautuivat. Rasmus oli pienin. Hän oli hyvin kaunis lapsi. Eräs kaupungin suurista taidemaalareista lainasi hänet maalattavakseen, maalasipa hänet yhtä alastomana kuin hän oli syntynyt tähän maailmaan. Kuva riippui nyt kuninkaan linnassa; siellä oli kartanon rouva nähnyt sen ja tuntenut pienen Rasmuksen kuvaksi, vaikka poika oli ilman vaatteita.
Mutta nyt tuli raskas aika. Räätäli sai säryn molempiin käsiinsä; niihin syntyi suuria pahkoja. Yksikään tohtori ei voinut auttaa, ei edes viisas Stiina, joka hänkin tohtoroi.
— Ei pidä lamaantua! sanoi Maaren. — Ei siitä ole mitään apua, että päästää pään riipuksiin! Kun ei meillä ole isän molempia käsiä apunamme, niin minun täytyy käyttää käsiäni sitä ahkerammin. Pieni Rasmus voi hänkin neuloa!
Hän istui todella jo pöydällä, vihelteli ja lauloi, hän oli iloinen poika.