Koko päivää ei hänen tarvinnut siinä istua, sanoi äiti, se olisi ollut väärin lasta kohtaan. Hänen piti myöskin leikkiä ja juosta.
Puusuutarin Johanna oli hänen paras leikkitoverinsa. Hän oli vielä köyhemmistä oloista kuin Rasmus. Kaunis ei hän ollut, paljain jaloin hän kulki, vaatteet riippuivat repaleina hänen ympärillään, kukaan ei korjannut niitä, eikä hänen päähänsä pälkähtänyt itse tehdä sitä. Hän oli lapsi ja iloinen kuin lintu Jumalan päivänpaisteessa.
Kivestä pystytetyn virstapatsaan luona leikkivät Rasmus ja Johanna suuren piilipuun alla.
Pojalla oli suuria tuumia. Hän tahtoi kerran päästä hienoksi räätäliksi ja asua kaupungissa, missä oli mestareja, joilla oli pöydällä kymmenen kisälliä; sen hän oli kuullut isältään. Siellä hän tahtoi ruveta kisälliksi ja sinne hän tahtoi jäädä mestariksi, ja sitten piti Johannan tulla häntä tervehtimään, ja jos tyttö silloin osaisi keittää, niin hän saisi valmistaa ruuan heille kaikille ja asua omassa kauniissa huoneessaan.
Johanna ei oikein uskaltanut uskoa tähän, mutta Rasmus kyllä uskoi, että näin tuli käymään.
Niin he istuivat vanhan puun alla, ja tuuli humisi oksissa ja lehdissä; tuntui siltä kuin tuuli olisi laulanut ja puu kertonut.
Syksyllä varisi jokainoa lehti, sade tippui alas paljaista oksista.
— Ne tulevat taasen vihreiksi! sanoi Ölse-muori.
— Mitä se auttaa! sanoi mies. Uusi vuosi, uudet huolet toimeentulosta!
— Ruokasäiliö on täynnä, sanoi vaimo. — Siitä saamme kiittää hyvää rouvaa; minä olen terve ja hyvissä voimissa. On synti, jos me valitamme.