Herrasväki viipyi yli joulun kartanossaan maalla, mutta uudenvuoden viikolla he muuttivat kaupunkiin, missä he viettivät talven, pitäen iloa ja huvitellen. Heidät kutsuttiin juhliin ja tanssiaisiin itse kuninkaankin luo.
Rouva oli saanut kaksi kallisarvoista pukua Ranskasta. Ne olivat sellaisesta kankaasta, sellaista kuosia ja niin neulotut, ettei räätälin Maaren koskaan ollut nähnyt moista komeutta. Hän pyysi nyt kartanon rouvalta, että hän saisi tuoda taloon myöskin miehensä, jotta tämäkin näkisi nuo puvut. Sellaisia ei maalaisräätäli ikinä näe, sanoi hän. Räätäli näki ne eikä sanonut mitään ennenkuin hän tuli kotiin, ja silloin hän sanoi samaa, mitä hän aina toisti: »Mitä se auttaa!» Ja tällä kertaa menivät hänen sanansa toteen.
Herrasväki tuli kaupunkiin. Siellä alkoivat tanssiaiset ja huvitukset, mutta keskellä tätä iloa kuoli vanha herra eikä rouva ensinkään saanut ylleen noita komeita vaatteita. Hän oli kovasti suruissaan ja pukeutui kiireestä kantapäähän mustaan surupukuun. Ei ainoatakaan valkoista viirua näkynyt. Kaikki palvelijat olivat mustissa vaatteissa, yksinpä loistovaunut verhottiin hienolla mustalla veralla.
Oli jäätävä pakkas-yö, lumi loisti, tähdet välkkyivät. Raskaat kuormastovaunut toivat ruumiin kaupungista herraskartanon kirkkoon, missä se oli laskettava suvun perhehautaan. Isännöitsijä ja pitäjän vouti istuivat kirkonportilla hevosen selässä, tulisoihtu kädessä. Kirkko oli valaistu ja pappi seisoi avoimen oven suussa vastaanottamassa ruumista.
Arkku kannettiin kuoriin, koko seurakunta kulki perässä. Pappi puhui, veisattiin virsi. Rouva oli hänkin kirkossa. Hän oli ajanut tänne mustiin verhotuissa loistovaunuissa. Ne olivat mustat sisältä ja mustat ulkoa; sellaista ei koskaan oltu nähty tässä pitäjässä.
Koko talven puhuttiin tästä surukomeudesta, niin, ne olivat oikein herrashautajaiset.
Siinä se nähtiin, mitä se mies merkitsi! sanoivat pitäjäläiset. — Hän oli ylhäissyntyinen ja ylhäissyntyisenä hänet haudattiin.
— Mitä se auttaa! sanoi räätäli. — Nyt häneltä on poissa sekä henki että tavara. Meillä on sentään toinen näistä.
— Älähän toki puhu sillä lailla! sanoi Maaren. — Hänellä on iankaikkinen elämä taivaan valtakunnassa.
— Kuka sen on sinulle sanonut, Maaren! sanoi räätäli. — Kuollut mies on hyvää lannoitusainetta! Mutta se mies lienee ollut liian ylpeä tuottaakseen hyötyä mullassa, koska hänen pitää maata hautakappelissa.