— Älähän toki puhu niin jumalattomasti! sanoi Maaren. — Sanon vieläkin: hänellä on iankaikkinen elämä!
— Kuka sen on sanonut sinulle, Maaren! toisti räätäli.
Ja Maaren viskasi esiliinansa pienen Rasmuksen pään yli. Poika ei saanut kuulla sitä puhetta.
Äiti kantoi pojan turvemajaan ja itki.
— Se puhe, jonka sinä juuri kuulit, pikku Rasmus, — se ei ollut sinun isäsi puhetta, vaan paholainen kulki huoneen läpi ja puhui isäsi äänellä. Lue isämeitäsi! Me luemme sen molemmat. Hän liitti yhteen lapsen kädet.
— Nyt minä taas olen rauhallinen! sanoi hän. — Luota itseesi ja
Jumalaan!
Suruvuosi oli mennyt, leski esiintyi vain puolittain suruvaatteissa.
Hänen sydämessään vallitsi täysi ilo.
Huhuttiin, että hän oli saanut kosijan ja jo ajatteli häitä. Maaren tiesi siitä jonkun verran ja pappi tiesi hiukan enemmänkin.
Palmusunnuntaina saarnan jälkeen oli leskirouva ja hänen sulhasensa kuulutettava avioliittoon. Sulhanen oli paalunveistäjä tai kuvanveistäjä, hänen ammattiaan ei oikein tiedetty, siihen aikaan ei Thorvaldsen ja hänen taiteensa vielä eläneet kansan suussa. Kartanon uusi herra ei ollut ylhäistä aatelia, mutta kuitenkin hyvin komea mies. Hän oli niitä, jonkalaisia ei kukaan ymmärrä, sanottiin. Hän veisti kuvia, oli taitava työssään, nuori ja kaunis.
— Mitä se auttaa! sanoi räätäli Ölse.