Palmusunnuntaina luettiin avioliittokuulutus saarnatuolista, sitten seurasi virsi ja rippi. Räätäli, hänen vaimonsa ja pieni Rasmus olivat kirkossa; vanhemmat menivät ripille, Rasmus istui kirkonpenkissä, hän ei vielä ollut päässyt ripille. Viime aikoina oli räätälin talossa ollut puute vaatteista; vanhoja oli käännetty ja taasen käännetty, korjattu ja paikattu. Nyt he kaikki kolme olivat uusissa vaatteissa, mutta ikäänkuin mustissa hautajaisvaatteissa; he olivat puetut suruvaunujen päälliseen. Mies oli saanut siitä takin ja housut, Maaren leningin, jossa oli korkea kaulus, ja Rasmus koko puvun, jossa oli kasvamisen varaa ensimmäistä ripillekäyntiä varten. Kangas sekä suruvaunujen ulkopuolelta että sisäpuolelta oli käytetty. Eihän kenenkään tarvinnut tietää, mihin se oli pantu, mutta ihmiset saivat kuitenkin pian tietää sen; viisas Stiina-muori ja pari muuta yhtä viisasta vaimoa, jotka eivät käyttäneet viisauttaan elinkeinonaan, sanoivat, että nuo vaatteet tuovat taloon tautia ja sairautta; »ihmiset eivät saa pukeutua ruumisvaunuihin muuta kuin ajaakseen hautaan».
Puusuutarin Johanna itki kuullessaan tämän puheen. Ja kun räätäli siitä lähtien päivä päivältä huononi, niin saataisiin muka piankin nähdä, ketä tämä koskisi.
Ja se nähtiinkin.
Ensimmäisenä sunnuntaina kolminaisuudesta kuoli räätäli Ölse. Huolenpito kodista oli nyt yksistään Maarenin hartioilla. Hän piti kodin koossa, luotti itseensä ja Jumalaan.
Vuotta myöhemmin pääsi Rasmus ripille. Nyt hänen piti päästä kaupunkiin oppiin suurräätälin luo, tosin ei sellaisen, jolla on pöydällä kaksitoista kisälliä, vaan sellaisen, jolla oli yksi. Pientä Rasmusta saattoi pitää puolena. Iloinen hän oli, ja tyytyväisen näköinen, mutta Johanna itki, tyttö piti Rasmuksesta enemmän kuin itsekään tiesi. Räätälin vaimo jäi vanhaan taloon jatkamaan ammattiaan.
Tähän aikaan avattiin uusi valtamaantie. Vanha, joka kulki piilipuun ja räätälin asunnon ohi, tuli peltotieksi, suo kasvoi umpeen, limaska täytti vesilätäkön, joka oli säilynyt. Virstanpatsas kaatui, sillä ei ollut mitään tehtävää, mutta puu pysyi voimakkaana ja kauniina, tuuli humisi oksissa ja lehdissä.
Pääskyset lensivät pois, kottarainen lensi pois, mutta ne palasivat keväällä, ja kun ne nyt neljännen kerran tulivat takaisin, tuli myöskin Rasmus kotiinsa. Hän oli suorittanut kisällinnäytteensä ja oli kaunis, mutta hento mies. Nyt oli hänen tarkoituksensa panna kuntoon reppunsa, nähdä vieraita maita. Sinne hänen mielensä paloi. Mutta hänen äitinsä ei tahtonut päästää häntä, kotona on kuitenkin paras olla! Kaikki muut lapset olivat majallaan maailmalla, Rasmuksen piti saada talo. Työtä hänelle riittäisi yllinkyllin, jos hän haluaa kulkea pitkin paikkakuntaa, olla kiertävänä räätälinä, neuloa pari viikkoa tässä talossa ja pari viikkoa tuossa. Olihan sekin matkustamista. Ja Rasmus seurasi äitinsä neuvoa.
Niin hän siis jälleen nukkui syntymätalonsa katon alla, istui jälleen vanhan piilipuun juurella ja kuuli sen humisevan.
Hauskan näköinen hän oli, osasi viheltää kuin lintu ja laulaa sekä uusia että vanhoja lauluja. Mielellään hänet nähtiin suurissakin taloissa, varsinkin Klaus Hansenin luona, joka oli lähinnä rikkain talonpoika pitäjässä.
Tytär Elsa oli kuin kaunein kukka, ja hän nauroi aina. Tosin oli pahoja ihmisiä, jotka sanoivat hänen nauravan vain näyttääkseen kauniita hampaitaan. Naurusuu hän oli ja aina valmis ilveilemään. Kaikki puki häntä.