Hän rakastui Rasmukseen ja Rasmus rakastui häneen. Mutta ei kumpikaan sanonut sitä selvin sanoin.
Rasmus kulki ja mietti ja kävi synkkämieliseksi. Hänessä oli enemmän isänsä luonnetta kuin äitinsä. Hyvä tuuli tuli vain kun Elsa tuli; silloin nauroivat he molemmat, laskivat leikkiä ja pitivät iloa, mutta vaikka siihen oli hyvä tilaisuus, niin ei hän sanonut edes ainoaa peitettyä sanaa rakkaudesta. »Mitä se auttaa!» ajatteli hän. »Vanhemmat toivovat hänelle varallisuutta, ja sitä ei minulla ole. Viisainta olisi lähteä pois täältä!» Mutta hän ei voinut päästä talosta, Elsa oli ikäänkuin kiinnittänyt häneen langan, hän oli ikäänkuin tytön opetettu lintu, hän lauloi ja vihelteli hänen mielikseen ja tahtonsa mukaan.
Johanna, puusuutarin tytär, palveli talossa ja toimitti halpoja tehtäviä. Hän ajoi maitokärryt kedolle, missä hän toisten palvelustyttöjen kanssa lypsi lehmät, niin, lantaakin hänen piti ajaa, kun tarvittiin. Hän ei joutunut saliin eikä paljon nähnyt Rasmusta tai Elsaa, mutta sen hän kuuli, että nämä molemmat olivat miltei kihloissa.
— Nyt pääsee Rasmus varallisuuteen! sanoi hän. — Sen minä mielelläni suon hänelle! Ja hänen silmänsä kostuivat, vaikkei siinä mitenkään ollut syytä itkuun.
Kaupungissa oli markkinat. Klaus Hansen ajoi kaupunkiin ja Rasmus oli mukana; hän istui Elsan vieressä sekä mennen että tullen. Hän oli rakkauden huumassa, mutta ei sanonut sanaakaan.
— Täytyyhän hänen toki sanoa minulle jotakin siitä asiasta, arveli tyttö, ja siinä hän oli oikeassa. — Jollei hän muuten puhu, niin minä saan hänet peloittamalla siihen.
Ja pian kerrottiin talossa, että pitäjän rikkain talollinen oli kosinut Elsaa, ja niin hän todella oli tehnytkin, mutta kukaan ei tietänyt, minkä vastauksen tyttö oli antanut.
Ajatukset pyörivät Rasmuksen päässä.
Eräänä iltana pani Elsa sormeensa kultasormuksen ja kysyi Rasmukselta mitä se merkitsi.
— Kihlausta, sanoi Rasmus.