Professori sai suuren salin asuakseen. Seinät olivat sokeriruokoa, hän saattoi nuolla niitä, mutta hän ei ollut herkkusuu. Hän sai keinuverkon nukkuakseen; siinä hän makasi kuin ilmapallossa, jota hän aina oli toivonut ja joka oli hänen alinomainen ajatuksensa.
Kirppu jäi prinsessan luo, istui hänen pienellä kädellään ja hienolla kaulallaan. Prinsessa oli ottanut hiuksen päästään, professorin täytyi köyttää se kirpun jalan ympäri, ja siten prinsessa piti sitä kiinni suuressa korallikappaleessa, joka oli hänen korvalehdessään.
Se oli ihanaa aikaa prinsessasta, ja kirpusta myöskin, prinsessan arvelun mukaan. Mutta professori ei ollut tyytyväinen, hän piti matkustamisesta, kulki mielellään kaupungista kaupunkiin ja luki sanomalehdistä kuvauksia, miten sitkeästi ja viisaasti hän oli opettanut kirppua suorittamaan ihmisen tehtäviä. Päivästä toiseen hän makasi riippumatossa, laiskotteli ja sai hyvää ruokaa: tuoreita linnunmunia, elefantinsilmiä ja paistettuja kirahvinreisiä. Ihmissyöjät eivät elä ainoastaan ihmislihasta; se on herkkua. — Lapsen hartioita kirpeän kastikkeen kera, sanoi prinsessan äiti, — se on kaikkein herkullisinta.
Professorin oli ikävä, ja hän halusi pois villien maasta, mutta kirpun hän tahtoi mukaansa; se oli hänen ihmeotuksensa ja tulolähteensä. Kuinka hän saattaisikaan ottaa sen kiinni ja saada sen käsiinsä? Se ei ollut suinkaan helppoa.
Hän pingoitti kaiken ajatuskykynsä ja sitten hän sanoi: nyt minä sen tiedän!
— Prinsessalais-isä, salli minun tehdä jotakin! Saanko minä harjoittaa maan asukkaat tekemään kunniaa? juuri sitä maailman suurimmissa maissa kutsutaan sivistykseksi.
— Ja mitä sinä voit opettaa minulle? kysyi prinsessalais-isä.
— Suurimman taitoni, sanoi professori, — sen, miten kanuuna laukaistaan niin että koko maa vapisee ja kaikki taivaan herkullisimmat linnut putoavat paistettuina alas. Se se on paukahdus!
— Tuo tänne kanuuna! sanoi prinsessalais-isä.
Mutta koko maassa ei ollut yhtään kanuunaa, paitsi minkä kirppu oli tuonut, ja se oli liian pieni.