Jo nuorina vastanaineina olivat kamarineuvoksen väet asuneet omassa talossaan, ja näiltä ajoilta asti oli heillä ollut sama portinavain, mutta silloin he eivät tunteneet sen ihmeellistä voimaa; sen he oppivat tuntemaan vasta myöhemmin.
Tämä tapahtui kuningas Fredrik kuudennen aikana. Köpenhaminalla ei silloin ollut kaasua, sillä oli hylkeenrasvalyhdyt, sillä ei ollut Tivolia eikä kasinoa, ei raitiovaunuja eikä rautateitä. Huvitukset olivat vähäiset sen rinnalla mitä ne nyt ovat. Sunnuntaisin tehtiin retki portin ulkopuolelle, Assistentti-kirkkomaalle, luettiin hautakivien kirjoituksia, asetuttiin nurmikolle, syötiin omia eväitä ja otettiin ryyppy tai lähdettiin Frederiksbergiin, missä rykmentin soittokunta soitti linnan edustalla ja missä oli liikkeellä paljon ihmisiä katselemassa, kuinka kuninkaallinen perhe souteli pienissä, ahtaissa kanavissa, vanhan kuninkaan ohjatessa venettä. Hän ja kuningatar tervehtivät kaikkia ihmisiä säätyerotukseen katsomatta. Tänne saapui varakkaita perheitä kaupungista nauttimaan iltateetään. Kuumaa vettä saatiin ulkopuolella puutarhaa olevalta vainiolta pienestä talonpoikaistalosta, mutta teekeittiö oli tuotava mukaan.
Tänne luonnonhelmaan läksivät kamarineuvoksen väet eräänä aurinkoisena sunnuntai-iltapäivänä. Palvelustyttö kulki edellä kantaen teekeittiötä ja eväskoppaa, missä myöskin oli naukku »Spendrupin parasta».
— Ota portinavain, sanoi kamarineuvoksetar, — jotta me pääsemme huoneisiimme, kun tulemme takaisin. Sinä tiedät, että täällä suljetaan, kun tulee pimeä, ja kellonnuora on ollut poikki aamusta asti. Me tulemme myöhään kotiin. Kun olemme olleet Frederiksbergissä, menemme Casortin teatteriin Vesterbrolle katsomaan panttomiimia »Harlekini puimamiesten sijaisena». Sinne tulee ihmisiä pilvenä, maksu on kaksi markkaa hengeltä.
Ja he menivät Frederiksbergiin, kuuntelivat musiikkia, näkivät kuninkaalliset veneet liehuvine lippuineen, näkivät vanhan kuninkaan ja valkoiset joutsenet. Nautittuaan hyvää teetä he kiirehtivät teatteriin, mutta eivät kuitenkaan tulleet ajoissa.
Nuorallatanssi oli loppunut, puujalkatanssi oli loppunut ja pantomiimi alkanut. He tulivat myöhään, niinkuin aina, ja se oli kamarineuvoksen syy. Matkalla hän joka hetki seisahtui puhumaan tuttavien kanssa. Teatterissa hän niinikään tapasi hyviä ystäviä, ja kun näytäntö oli loppunut, täytyi hänen ja hänen rouvansa välttämättä pistäytyä erään perheen luo juomaan lasi punssia. Siihen piti mennä vain kymmenen minuuttia, mutta nämä minuutit venyivät todellisuudessa kokonaiseksi tunniksi. Puhuttiin ja puhuttiin. Erittäin huvittava oli muuan ruotsalainen paroni, vai saksalainenko hän lienee ollut, sitä ei kamarineuvos tarkkaan muistanut, mutta sen sijaan hän ikuisiksi ajoiksi kätki muistiinsa sen avaintaidon, minkä paroni hänelle opetti. Tämä oli erinomaisen mieltäkiinnittävää! Hän saattoi saada avaimen vastaamaan kaikkeen, mitä siltä kysyttiin, kaikkein salaisimpiinkin asioihin.
Kamarineuvoksen portinavain soveltui tarkoitukseen erikoisesti; Se oli alaosastaan painava ja juuri sen täytyi riippua alaspäin. Avaimen kahvan paroni antoi pysyä oikean kätensä etusormella. Se riippui siinä irrallisena ja keveänä, jokainen suonentykintä sormenpäässä saattoi panna sen heilumaan niin että se liikkui, ja jollei tämä tapahtunut itsestään, niin osasi paroni erinomaisesti panna sen liikkumaan niinkuin hän tahtoi. Jokainen liikahdus merkitsi kirjainta, a:sta alkaen niin kauas aakkosiin kuin halutti. Kun ensimmäinen kirjain oli keksitty, liikkui avain vastakkaiselle puolelle. Sitten etsittiin seuraavaa kirjainta, ja tällä tavalla saatiin kokonaisia sanoja, kokonaisia lauseita, vastauksia kysymyksiin. Valetta se oli kaikki tyynni, mutta sentään huvittavaa. Se oli kamarineuvoksenkin ensimmäinen ajatus, mutta siinä mielipiteessä hän ei pysynyt; hän joutui kokonaan avaimen lumoihin.
— Ukkoseni, ukkoseni! huusi kamarineuvoksetar. — Länsiportti suljetaan kello kaksitoista! Me emme pääse sisään, meillä on aikaa vain neljännestunti.
Heidän täytyi kiirehtiä. Useat kaupunkiin rientävät henkilöt pääsivät pian heidän ohitseen. Vihdoinkin lähestyivät he viimeistä vahtihuonetta; silloin kello löi kaksitoista, portti läiskähti kiinni. Koko ihmisjoukko seisoi nyt portin ulkopuolella ja näiden joukossa kamarineuvoksen väet ja heidän palvelustyttönsä, joka kantoi teekeittiötä ja tyhjää eväskoppaa. Toiset seisoivat siellä suuren pelon vallassa, toiset raivoissaan. Jokainen otti asian omalla tavallaan. Mitä sille mahtoi!
Onneksi oli viime aikoina annettu määräys, ettei yhtä kaupungin porteista lukittaisi, nimittäin Pohjoisporttia; siitä saattoivat jalankulkijat päästä kaupunkiin vahtihuoneen läpi.