* * * * *
Nyt tulee lehti, jota sinun pitää tarkasti katsella! sanoi kummisetä. —
Siinä seuraa kuva kuvaa, niinkuin sankarilaulussa säkeistö säkeistöä.
Se on laulu, jonka alku on hyvin iloinen ja jonka loppu on hyvin
surullinen.
— Kuninkaan linnassa tanssii kuninkaan lapsi. Kuinka kaunis hän onkaan katsella! Hän istuu Kristian neljännen sylissä, se on hänen rakas tyttärensä Eleonora. Tytär varttuu naisellisissa hyveissä ja tavoissa. Mahtavan aatelin ensimmäinen mies Corfits Ulfeldt on hänen kihlattunsa. Eleonora on vielä lapsi, hän saakin ankaralta hovimestarittareltaan vitsaa. Hän valittaa siitä armaalleen ja hän on oikeassa. Hän on sukkela, kohtelias ja oppinut, osaa kreikkaa ja latinaa, laulaa italiaksi luuttunsa säestyksellä, osaa puhua paavista ja Lutherista.
Kuningas Kristian lepää Roeskilden tuomiokirkon hautakappelissa, Eleonoran veli on kuninkaana. Köpenhaminan linnassa on komeutta ja loistoa, siellä on kauneutta ja neroa. Ensinnä kuningatar itse: Sofia Amalia Lüneburgilainen. Kuka taitaa ohjata hevostaan niin hyvin kuin hän? Kuka esiintyy tanssissa niin majesteettisen ryhdikkäänä kuin hän, kuka osoittaa puheessaan sellaista asiantuntemusta ja nerokkuutta kuin Tanskan kuningatar?
»Eleonora Kristiina Ulfeldt!» — Ranskan lähettiläs lausui nämä sanat.
»Hänen kauneutensa ja viisautensa voittaa kaikki muut.»
Kateuden takkiainen kasvoi korkeaksi linnan vahatusta tanssilattiasta, se kävi kiinni, se takertui ja kiersi ympärilleen parjauksen ivan: »Mokomakin äpärälapsi! Pysähtykööt hänen vaununsa linnansillan eteen! Siellä missä kuningatar ajaa, saa rouva kävellä.» Juoruja, juttuja ja valheita syntyy kuin satamalla.
Ja Ulfeldt ottaa vaimoaan kädestä hiljaisena yönä. Hänellä on kaupungin portin avaimet. Hän avaa portin, hevoset odottavat ulkopuolella. He ratsastavat pitkin rantaa, ja purjehtivat sitten pois Ruotsinmaalle.
* * * * *
— Nyt käännämme lehden, niinkuin noiden kahden onni on kääntynyt.
On syksy, päivä on lyhyt, yö on pitkä. On harmaata ja märkää, tuuli on kylmä, sen voima kasvaa kasvamistaan. Lehdet vallin puissa humisevat, lehdet lentävät Peder Oxen taloon. Oma isäntäväki on hyljännyt sen ja jättänyt sen tyhjäksi. Tuuli puhaltaa yli Kristianshavnin kiertäen Kai Lykken taloa, joka nyt on kuritushuoneena. Hän itse karkoitettiin kunniattomana maasta, hänen vaakunansa särettiin, hänen kuvansa ripustettiin korkeimpaan hirsipuuhun. Niin rangaistiin kevytmieliset, ajattelemattomat sanat, jotka hän lausui maan kunnioitetusta kuningattaresta. Tuuli toitottaa ääneensä ja lentää yli sen avonaisen paikan, missä valtakunnan hovimestarin talo oli. Nyt on siitä jäljellä vain yksi ainoa kivi. »Sen minä ajoin vierinkivenä purjehtivalle jäälautalle», humisee tuuli. »Kivi ajautui maihin sillä kohdalla, mihin minun kiroamani Tyvsö sittemmin nousi. Niin se joutui herra Ulfeldtin taloon, missä rouva lauloi helisevän luutun säestyksellä, luki kreikkaa ja latinaa ja pöyhkeili — nyt pöyhkeilee vain kivi kirjoituksineen: